Maanpuolustuseliitin metkuja

Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalla julkaistiin maanantaina 1. kesäkuuta everstiluutnantti Kalle Liesisen kirjoitus "Yleinen asevelvollisuus on demokratiaa". Se näyttäisi liittyvän johonkin laajempaan kampanjaan, sillä toukokuun lopussa ilmestyneen Ruotuväki-lehden 80-vuotisjuhlaliitteen pääjuttu käsittelee myös yleistä asevelvollisuutta "Suomen puolustuksen selkärankana". Liesisen kirjoitus Hesarissa sisältää lähinnä perinteisiä klisheitä muutamalla mauttomuudella höystettynä.

Liesisen mukaan sotalaitoksen ylläpitämisessä näyttäisi olevan kyse yhteenlaskutoimituksesta (palvelukseen kutsuttavien määrä + puolustusbudjetti), jonka tulos on vakio: "yhteiskunnan kannalta panokset puolustukseen voivat painottua materiaaliin tai henkiseen voimavaraan - rahaan tai ihmisen työhön." Hän viittaa myös ulkoministeri Tarja Halosen esityk- seen yleisen asevelvollisuuden lieventämisestä todeten, että Haloselta "unohtuu mainita vastaava rahoituksen lisäys tai sotilaallinen liittoutuminen" palvelukseen kutsuttavien määrän vähentämisen vastapainona..

Ehkäpä kuitenkin olisi hedelmällisempää tarkastella aseellista maanpuolustusta erilaisten turvallisuuden uhkien ja niiden todennäköisyyden kannalta kuin yhteenlaskutoimituksena. Vaikka Liesinen viittaakin täysin oikein siihen tosiasiaan, että Suomessa sotilaallisesti koulutettavien osuus kaikista asevelvollisuusikäisistä miehistä on länsieurooppalaisittain ainutlaatuisen suuri, häneltä unohtuu mainita, että Suomi on poikkeus myös toisessa suhteessa: armeijalaitoksen ylläpitoon kulutettavien yhteiskunnan taloudellisten voimavarojen määrää ei ole vähennetty 90-luvulla kylmän sodan päätyttyä.

Toki 90-luvun muuttunut turvallisuuspoliittinen tilanne, johon useimmissa Euroopan maissa on reagoitu vähentämällä palvelukseen kutsuttavien määrää ja samaan aikaan pienentämällä puolustusbudjetin osuutta bruttokansantuotteesta, on noteerattu myös Suomessa. Mm. viime vuonna hyväksytyssä valtioneuvoston puolustuspoliittisessa selonteossa puhutaan useaan otteeseen "Suomen turvallisuusympäristön lujittuneesta vakaudesta". Nämä puheet eivät kuitenkaan ole täällä vielä yltäneet käytännön toiminnan tasolle, pikemminkin päinvastoin: samaan aikaan kun kaikkien kouluttamiseen perustuvasta asevelvollisuusarmeijasta pidetään kiinni, puolustushallinto tuntuu keksivän koko ajan uusia, toinen toistaan mittavampia asehankintaohjelmia.

Liesinen kirjoittaa myös puolustusvoimissa tarjottavan koulutuksen merkityksestä koko yhteiskunnan kannalta. Hänen mukaansa "varusmiespalvelus on maanpuolustusnäkökulman lisäksi osa kansalaisen jatkuvaa oppimista". Itse melkeinpä toivoisin, ettei tuo pitäisi paikkaansa; ainakaan mikäli puolustusministeriön asettaman Varpa-työryhmän havainnot vuodelta 1993 kuvaavat millään tavalla tämän päivän varusmiesmiespalvelusta: "Nykyinen varusmiespalvelus ei anna rivimiehille valmiuksia itsenäisyyteen eikä itsenäiseen vastuunottoon. Palvelus on järjestetty siten, että se päinvastoin passivoi ja jopa edistää palvelustehtävien välttelyä..."

Kirjoituksen lopussa tulee luonnollisesti viittaus siviilipalvelusjärjestelmään: "Työministeriö on kehittänyt omantunnonarkojen (!) palvelukseen mekanismin, joka sopisi myös sosiaaliseen kuntoutukseen tarjoamalla tulevaisuutta hyödyttävän työ-tai harjoittelupaikan." En tiedä, minkä takia hänestä sitten olisi parempi, että ne "omantunnonarat", jotka eivät halua tarjota väkivaltapalveluja valtion käyttöön ja velvoitetaan sen sijasta vankeustuomion uhalla tekemään ruokapalkalla työtä yhteiskunnan hyväksi, pakotettaisiin vasten tahtoaan ja ilman motivaatiota kouluttautumaan armeijareservin osaksi.

Liesinen on muuten samankaltaisista yhteyksistä tuttu jo takavuosilta. Kun työministeriön keväällä 1993 tekemän sivarikyselyn tulokset eivät antaneet tarpeeksi tukea pääesikunnan parjauskampanjalle sivareista mukavuudenhaluisina ja taloudellista hyötyä etsivinä oman edun tavoittelijoina, laati tuolloin puolustusvoimain komentajan adjutanttina toiminut Liesinen tutkimusaineistosta yhteiskuntatieteiden metodologiaa halveksien kokonaan oman raporttinsa. Aiheesta on kerrottu tarkemmin tämän lehden numerossa 1/93, mikäli jotakuta sattuisi kiinnostamaan...

Lakkautetaan sivari?

Astetta Liesisistä oudommaksi panee Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan pääsihteeri, VTT Silvo Hietanen haastattelussaan, joka julkaistiin Seinäjoella ilmestyssä Ilkka-lehdessä 29.5.

Hietasen lausuntoja voisi luonnehtia varsin moniaineksisiksi, lehdessä julkaistussa muodossaan jopa keskenään ristiriitaisiksi. Mielenkiintoisin osa on haastattelun lopussa, kun Hietanen toteaa, että "paine (asepalvelun muuttamiseksi vapaaehtoiseksi) kasvaa". Asian suhteen ei kuitenkaan edetä sen pidemmälle.

Haastattelun perusteella jää hieman epäselväksi, missä olosuhteissa siviilipalvelusjärjestelmän lakkauttamista tulisi Hietasen mielestä harkita Alussa todetaan, että "jos siviilipalvelukseen hakeutuvien määrä nykyisestään merkittävästi nousee, ei meillä ole mitään mahdollisuuksia pyörittää järjestelmää" ja pari kappaletta myöhemmin taas: "jos varusmiespalveluksen suosio olisi taattu ja puolustusvoimat saisi riittävästi motivoituneita nuoria riveihinsä, kansantalouden ja yhteiskunnan kannalta epätarkoituksenmukainen siviilipalvelusjärjestelmää joutaisi Hietasen mukaan lakkauttaa".

Mikäli jälkimmäinen lainaus viittaa ajatukseen vapaaehtoisesta asepalveluksesta, olen itse asiassa varsin pitkälle samaa mieltä. Siviilipalvelus on kuitenkin perusluonteeltaan asevelvollisuusjärjestelmän osaksi luotu pakkotyöjärjestelmä niitä varten, jotka eivät suostu osallistumaan armeijalaitoksen toimintaan. Näin ollen sille on vaikea keksiä merkitystä sen jälkeen, kun asevelvollisuus on lakkautettu.

Jos taas - mikä lienee ilmeisempää - Hietanen pohdiskelee mahdollisuutta lakkauttaa sivari samaan aikaan kun pidetään kiinni nykyisestä asevelvollisuusjärjestelmästä, herää kysymys, mitä sitten tehtäisiin aseistakieltäytyjille?. Määrättäisiin aseettomiin tehtäviin armeijassa. laitettaisiin suoraan vankilaan vai mitä? Niin kauan kuin asevelvollisuusjärjestelmä on voimassa, pituudeltaan asepalveluksen kanssa vertailukelpoinen vaihtoehtoinen palvelusjärjes- telmä on luonnollisesti välttämätön. Toisaalta ainakin itseni on äkkiseltään vaikea nähdä, millä tavalla halpatyövoimaa julkishallinnon palvelukseen tuottava järjestelmä voisi olla "kansantaloudellisen kannalta" epätarkoituksenmukainen.

Hietasen kritiikki siviilipalvelusjärjestelmää kohtaan kulkee vanhoja latuja pitkin harhaan: "On jotenkin nurinkurista, että siviilipalvelusmiehille on koko ajan kasattu etuja, mutta varusmiesten pienikin päivärahan nostaminen on ollut lähes mahdotonta." Näin ollen siviilipalveluksen suosio kasvaa, kun sitä ei enää koeta sanktiona: "rankaisujärjestelmästä on tullut entistä houkuttelevampi". Tähän voisi todeta, ettei sivaria toki olekaan tarkoitettu "rangaistukseksi", minkä estäväisivät jo Suomen kansainväliset ihmisoikeusitoumuksetkin, vaan itsenäiseksi palvelusmuodoksi asevelvollisuusjärjestelmän sisällä.

Esimerkkinä sivereille kasatuista eduista hän mainitsee jokunen vuosi sitten paljon julkisuudessa esillä olleet sivareiden ruokarahat. Sinänsähän sivareiden viikkoloppuruokarahat eivät merkitse sivareiden ja varusmiesten eriarvoisuutta: toisin kuin monissa siviilipalveluspaikoissa, armeijassa on ruokaa tarjolla myös viikonloppuisin. Tästä riippumatta viikonlopun ruokaraha tulisi ilman muuta maksaa myös varusmiehille niiltä vuorokausilta, jolloin he eivät ole varuskunnassa; nykyinen käytäntö on peräisin ajalta, jolloin varusmiehet viettivät suurimman osan viikonlopuista kasarmilla.

Yleisestikin ottaen täysin totta, että varusmiesten taloudellisessa asemassa on paljon parantamisen varaa. Sen sijaan on - vaikkakin helppo ymmärtää - mahdoton hyväksyä, minkä takia varusmiesten ahdinkon syy, puolustushallinnon pitkään jatkunut piittamattomuus heidän toimeentulostaan, yritetään kaataa sivareiden niskaan.