Jumalan valtakunnan vieraana

Tämänvuotinen aurantakojien “Hope and Resistance” -tapaaminen järjestettiin tavan mukaan toukokuun lo­pussa Saksassa, pienessä alle kymmenen savun kylässä nimeltään Wulfsha­generhütten, aivan Kielin kaupun­gin kupeessa Itä- ja Pohjanmeren tuulten ja sateiden säälit­tä piiskamalla Holsteinin maaseudulla.

Kokoukseen osallistui vajaat kolmisenkymmentä aurantakojaa tai aurantakomisesta kiinnos­tunutta kuu­desta eri maas­ta. Eniten ihmisiä – kymmenkunta – oli saapunut Ruotsista. Toi­nen pe­rin­tei­nen at-maa Eu­roo­passa on Iso-Britannia, jossa ei kuitenkaan tapaa­mi­sessa läsnä ol­leen, Seeds of Ho­pe-ryh­mästä tutun An­gie Zelterin mukaan tällä hetkellä ole varsinaisesti “aurantakoja-liikettä”: ei ole ihmisiä. jotka kokoontuisivat säännöllisesti sen nimissä. Aurantakoja-toimintaa Britanniassa on toki luvassa elokuussa alkavan Trident Ploughshares -kampanjan yhteydessä.

Hollanti ja Saksa ovat myös at-yhteyksistä tuttuja maita, mutta tällä hetkellä liike vaikuttasi­si olevan niissä varsin kuihduksissa, vaikka ihmisiä olikin paikalla molemmista. Suo­men syn­ty­mänsä prosessissa ole­va lii­ke oli edus­tettuna Hope and Resistancessa käsittääkse­ni toista kertaa, nyt viiden ihmisen voimin. Lisäk­si Wulfsha­gener­hüttenissa palloili yksi nor­ja­lainen tyyppi, joka kertoi olevansa mukana mm. ilahdutta­vasti uu­del­leen virko­amassa ole­vassa Kampanje Mot Verne-plikt-verkostossa.

Yhteisö

Aurantakojatapaamisen isäntänä toimi Basisgemeinde Wulfshagenerhütten -niminen kristil­li­nen yh­tei­sö. Tapahtuma on järjestetty samassa paikassa useita kertoja aikaisemminkin, mut­ta täl­lä kertaa yhteisö oli ensimmäistä kertaa päättänyt tulla itsekin aktii­vi­sesti mu­kaan sii­hen.

Yhteisön voisi ilmeisesti yhdistää lähinnä Bruderhof-liikkeeseen. Liik­keen pyr­ki­myk­se­nä on luoda yh­teisö­jä, joissa ihmi­set elävät alku­kirkon esi­merkkiä seu­raten: työs­ken­ne­llen ja eläen tii­viissä yh­teydessä ja - yh­teisön esit­teen sanoin - “jakaen kai­ken - rahan ja omai­suuden, ajan, vastuun lapsista ja van­hemmis­ta, poliit­tiset si­toumuk­set...” Yhteisö ilmoittaa otta­vansa Raa­ma­tun lupauk­set ja vaati­muk­set kir­jai­melli­sesti ja pitävänsä Jee­suk­sen vuo­risaarnaa uu­den yh­teis­kunnan perustana. Se ei py­ri täy­delli­seen oma­va­rai­suu­teen tai eris­täy­tymi­seen ul­ko­maa­il­mas­ta. Olemistaan se ra­hoit­taa ra­ken­tamalla ja myy­mäl­lä puisia leik­ki­vä­li­nei­tä las­ten­tar­hoil­le eri puo­lille Sak­saa.

Yh­teisöön kuu­luu se­kä var­sinai­sia jä­seniä että “vie­rai­ta”, jot­ka osal­lis­tu­vat yh­teisön toi­min­taan jäsenten tavoin, muttei­vät ole päättä­neet jää­vätkö sin­ne. Wulfsha­gener­hüt­tenin kom­muunissa asu­neis­ta n. 60 ih­mi­ses­tä jä­seniä oli käsittääk­se­ni vain kym­men­kunta, lo­put oli­vat jo­ko vie­raita tai kom­muunis­sa asu­vien jäl­keläi­siä.

Monet Basisgemeinden asukkaat korostivat kokouksen aikana, että elämänmuodossaan on ky­sy­mys pait­si uskonnollisen vakaumuksen mukaisesta elämisestä, myös yh­teiskun-nallisesta kan­nanotos­ta: vas­ta­lau­seesta ym­pä­röivää jär­jes­tys­tä koh­taan. Vaik­ka yh­teisö on­kin osal­lis­tu­nut mm. ydinvoi­man vastai­seen mie­lenosoi­tuksiin, merkitsi tuo “vastalau­se” sen jäsenille en­si­si­jai­ses­ti valintaa oman elämäntavan suhteen: työskentelyä ja elämää yhteisössä (Juma­lan rakkauden to­dis­ta­mista omalla elämällä tms.). Ai­heen tii­moil­ta käy­tiin muu­ta­mas­sa työ­ryhmässä var­sin mie­len­kiin­tois­ta kes­kus­te­lua auran­ta­kojien ja yh­teisöläisten vä­lil­lä.

Kaiken kaikkiaan en kyennyt muodostamaan kovinkaan selkeää kuvaa yhteisön todellisesta olemuksesta tai edes olemisesta. Jot­kut piir­teet vaikut­tivat ihan sympaattisilta, jotkut toiset taas he­rät­ti­vät ky­sy­myk­siä, joi­hin en viitsi­nyt ryhtyä etsimään vastauk­sia.

Tapaaminen

Tapaaminen oli järjestetty luonnollisesti perinteiseen aurantakojatyyliin. Tapahtuman “solu­ja” olivat päivit­täin kokoontuneet ­pe­rus­ryh­mät, joi­hin kaikkien odotettiin osallistuvan. Pe­rusryhmissä jokainen sai kertoa tun­te­muk­si­aan ta­pah­tu­masta muutaman ihmisen kesken. Ne organisoivat myös kokouksen kannalta välttä­mät­tö­miä käytännön asioita: ruoan laittoa, tis­kaamista yms. Kaikki tapaamiseen osallistuvat joutuivat siis osallis­tu­maan myös sen järjes­tämiseen. Jo­kai­nen pe­rus­ryh­mä ni­me­si edus­ta­jan­sa koor­dinaa­tioryh­mään, jon­ka toi­men­ku­va oli ni­men mu­kai­nen. Ku­ten ai­na au­ran­ta­ko­jil­la, myös eri­lai­sia pe­le­jä, leik­kejä, yh­teis­lau­lua yms. oli oh­jel­mas­sa run­sain mää­rin. Tapaaminen “huipentui” lauantai-iltaiseen kaba-reeseen, jonka ohjelma tuotet­tiin myös kollektiivisesti koko leirin voimin.

Omassa perusryhmässäni oli oikeastaan vain yksi aurantakojakokemusta omaava tyyppi, vii­si vuotta sitten JAS:ia vasaroinut Igge Göteborgista. Hollantilainen Susan oli ollut mukana mm. Catholic Wor­ker-liik­kees­sä, itse olen harrastanut yhteiskunnallista vaikuttamista ja vas­tarinnan tekemistä lähinnä Aseista­kiel­täy­tyjälii­tos­sa ja lo­put kolme olivatkin yhteisön väkeä. Ryhmän heterogeenisyydesta huolimatta siinä vallinnutta ilmapii­riä ke­hut­tiin, toi­saal­ta mo­niaineksisuus saattoi myös rajoittaa kriittisten kommenttien esille tuloa.

Tapahtuman intellektuaalinen anti muo­dos­tui työ­pa­jois­sa, joi­ta jo­kai­nen sai jär­jes­tää oman mie­len­sä mu­kaan. Vii­den ko­kouspäivän ai­ka­na niitä olikin lähes neljäkymmentä teemojen vaihdellessa yllämainitun Trident Ploughshares-kampanjan suunnittelusta klassiseen ruot­sa­lai­seen hie­ron­taan. It­sel­le­ni eh­kä­pä eni­ten poh­dit­ta­vaa antoi Seeds of Hope -tukiryhmään osal­listu­neen englanti­lai­sen Rowan Tillyn (ks. S&T 1/97) vetämä työ­ryhmä, jossa puitiin ky­symystä, on­ko auran­ta­kojien tai muidenkin yh­teis­kunnallisessa toiminnassa kysymys po­liit­ti­sen stra­te­gi­an toteut­tamisesta vai “todista­mi­ses­ta”.

“Todistamisella” Rowan ei viitannut välttämättä mihinkään tiettyyn uskonnolliseen kat-san­toon, vaan ylipää­tään min­kä tahansa henkisen, ei suoraan yksityiskohtiin tai faktoihin pa­lautettavissa olevan sisäisen koke­muksen, “si­säisen totuuden” todis-tamiseen yhteiskunnalli­sessa toiminnassa. En osal­lis­tu­nut kaik­kiin työ­ryh­män ko­kouk­siin, mut­ta niis­sä jois­sa olin mu­ka­na, ve­täjä ja mo­net muut­kin auran­tako­jat tun­tuivat ko­rosta­van “to­dis­tami­sen” ele­men­tin merki­tystä älylliseen tai “tosiasioihin” perustuvaan ele­ment­tiin verrat­tuna. Tällöin po­liit­ti­ses­sa toi­min­nas­sa tai vas­ta­rin­nas­sa oli­si kysymys jonkunlaisen “may the pure light within you guide you all the way on” -idean toteut­tami­ses­ta, tuon sisäisen valon julkituomisesta, sen puolesta todistamisesta.

Työryhmässä istuttuani olen itse samaa mieltä siitä, että kaikkeen – ainakin huomattavaa henkilökohtaista omis­tau­tu­mis­ta vaa­ti­vaan – yh­teis­kun­nal­li­seen toimintaan liittyy myös “to­distamisen” elementti, mikäli se on aitoa. Siihen liittyy sisäinen kokemus, tunne oikeasta ja väärästä ja tunne halusta kamppailla oikean puolesta. Mie­les­täni tuon ei kui­ten­kaan tar­vit­se tai se ei edes saa merkitä “älyllisen” elementin halveksimista. Täydel­lisellä affektioille an­tautumisella on myös vaaransa, joista ei liene tarpeellista ryhtyä tässä esittelemään esi­merk­kejä.

Ainakin itselleni viisi päivää Wulfshagenerhüttenissa oli monellakin tapaa kulttuurillisesti avartava, antoisa ja mie­len­kiintoinen kokemus, vaikka olinkin ajoittain varsin passiivinen ja laiska osallistuja.