"Kivi on murrettava!"

Siviilipalvelusmiesliiton 10/1/84 Pertti Haaparannan "palvelukseenastumispäivänä" järjestämä mielenosoitus mielipiteenvapauden puolesta ja yli kolmenkymmenen syyttömän miehen vankilatuomioita vastaan aiheutti ansaittua huomiota.

Parikymmentä vanginpukuun sonnustautunutta salskeaa rauhanmiestä kärjessään rumpua päristelevä pyöveli ei kipakasta pakkasesta huolimatta jättänyt kylmäksi edes nirppanokkaisinta byrokraattia. Kauppatorilla järjesteyssä tilaisuudessa puhui mm. Pertti Haaparanta itse, soitantaa ja laulantaa esitti Jussi Raittinen. Ilkka Taipaleen puhe, joka voimallisesti artikuloiden lienee kantautunut myös Manun residenssiin, ansaitsee oheisena tulla julki myös Sivarissa.

"Kivi on murrettava!"

Ei liene sattuma, että tämän mielemme ja ajatustemme osoituksen paikaksi on valittu kolera-altaan, presidentinlinnan ja Katajanokan vankilan muodostama triangeli.

Samalla tavoin seisomme nyt aikakausien kohtauspisteessä, on vain entinen ja tuleva, entinen väistyy ja tuleva toteutuu. Se on raskas tapahtuma, sillä entisyys on niin kohtalokkaan voimakkaasti järjestäytynyt, sillä on linnansa ja linnakkeensa, vartijansa ja vaurautensa. Tuleva on vain siemen, mutta kaikki te jotka olette raskautetut tiedätte, mikä on siemenen mahtava voima. Sadun mukaan yhteen siemeneen mahtuu kokonainen omenapuu, yhteen pieneen munaan krokotiili, niin miksi ei myös tulevaisuuden taikurin hattuun mahtuisi viittäkymmentä kaniinia, meitä pelkurin vertauskuvia, aseistakieltäytyjiä.

Nyt vankilaan lähtevä mies kertoi suomalaiselle virkakoneistolle ajatuksensa ja ihanteensa jo kymmenen vuotta sitten. Nämä ihanteet punnittiin varttitunnissa, jota voitaisiin pitää esimerkiksi tullilaitoksen nopeuden normina kun ne selvittävät teollisuutemme vientikyvyn turvaavan tuonnin maksuluokkia. Se, että hän on ihanteistaan puhunut sadat kerrat ystävilleen ja tuttavilleen kodeissa, kapakoissa, yliopistolla, kaduilla ja nyt vankilan portilla, tuo ihmisihanteiden lautakunta ei ollut kuullutkaan.

Olin aikoinaan itse tuon lautakunnan edessä. Silloin sen puheenjohtaja istui puhelinluettelojen päällä ollakseen ylempänä kuultaviaan, yhdellä tutkijalla oli magneettinen ranneke hänen terveyttään ylläpitämässä ja psykiatrijäsen kysyi, olivatko ajatukseni superegon vai egon piiristä kotoisin. Äskettäin lähetin kirjeen maamme oikeusministerille ja kerroin, että tutkijalautakunta oli hylännyt miehen, jolla oli erittäin kivulias rakkulainen suutulehdus ja jota lääkäri oli kieltänyt puhumasta. Hänet oli houkuteltu kuultavaksi, hänen sammaltava puheensa kirjattiin väärin pöytäkirjoihin. Hänet hylättiin ja hänen valituksensa hylättiin. Hän on valmistautumassa maanpakolaiseksi.

Kysymys, jonka parissa pakkasessa nyt seisomme, tulee olemaan ylitsepääsemätön niin kauan kun sitä ei ratkaista rauhan merkeissä. Olen kuullut, että maamme oikeusministeri olisi todennut, että nyt vankilaan joutuvat miehet eivät ole mielipidevankeja. Kun häntä on muistuttettu siitä, että Amnesty Internationalin mukaan he ovat, hän on sanonut että hänen mielipiteensä mukaan he eivät ole. Näin hän on liittynyt siihen maailman oikeusministereiden enemmistöön, jotka kertovat, että juuri heidän maassaan olevat Amnestyn mielipidevankeina pitämät eivät sellaisia ole. Onneksemme hän ei sentään voi kadottaa näitä miehiä silmistään, kuten niin monissa muissa valtioissa on mahdollista. Amnesty International on kuitenkin kestävämpi kuin yksikään näistä oikeusministereistä. Siksi olisi hyvä, että Suomi valitsee suuntansa nyt.

Ei pidä kuvitella, että pääsemme helpolla. Maastamme ei ole löytynyt armoa edes jehovantodistajille, saati siitä köyhemmille. Saattaa olla, että joudumme koville, ennen pitkää se on jopa todennäköistä. Mitään niin suurta mullistusta kuin maailmanrauha ei maailmassa ole vielä toteutettu, etteikö sellaisten mullistuksen ajajia kohdeltaisi pahoin. Rauhanliikkeessä olemme luottaneet yhteiskuntarauhaan ja -sopuun, olemme perustelleet ihanteemme yksilökohtaisesti meille tuntemattomalle lautakunnalle, sotilaille, lehdistölle ja omaisillemme. Syömälakko on vakava ja syvällinen ase, aivan kuin boikotit, symboliset teot tai suuret työnseisaukset. Niihin ei pidä lähteä harkitsematta ja epätietoisina seurausten seurauksista. Kun nyt julkisesti ensimmäinen mies - hiljaisuudessa ovat jo monet kärsineet - astuu kiven sisään, on keinomme tutkittava tarkoin. Päätavoite on: Kivi on murrettava, sen läpi on nähtävä ja kuljettava. Kivi ei kestä aikaa ja tulevaisuutta - sanotaan että ennen muinoin Suomenkin peittivät valtavat vuorijonot, nyt emme saa talviolympialaisiakaan tänne kun pujotteluun ei enää ole sijaa. Jos valtiojohtomme valitsee linjan, että kiven sisällä istuttaan, niin sen on merkittävä samalla kaiken yhteiskunnassamme kiven sisällä olevan muutosta. Suomessa on nimittäin lähes neljä kertaa enemmän vankeja kuin Hollannissa suhteellisesti, jo ennen tätä päivää. Vankeus ja köyhyys kulkevat pääsääntöisesti käsi kädessä, rauhantyöntekijäin on muistettava köyhyyden kalkki.

Kaikki puhuvat rauhasta, mutta rauhantyöntekijät vankilaan! Se ei siis meitä lannista. Me emme hyväksy kenraali Jaakko Valtasen lunastusteoriaa: kun on istuttu vankilassa, on lunastettu asevelvollisuuden suorittaminen. Emme ole haastamassa heitäkään vankilaan, edes tulevaisuuden yhteiskunnassamme. Sen sijaa tämä päivä saattaa merkitä rauhanliikkeen tunkeutumista armeijan sisälle, sotilaiden rauhanliikkeen perustamista. Toistaiseksi olemme jättäneet tuon aukottoman yhteisön koskematta ajatellen, että se riittäisi heille. Mutta he ovat tunkeutuneet liian pitkälle siviiliyhteiskuntaan pyrkiessään luomaan uutta kaikkien hyväksymää konsensus-varustelukulttuuria.

Jos tänä päivänä yhä uhreja ja uhrautumista kaivataan, on ne etsittävä kolmannesta maailmasta ja köyhien joukosta. Siviilipalvelusta on tehtävä rauhanpalvelua, uhrautumista lähimmäisten hyväksi etäisissäkin maissa. Juuri siellä voisivat terveystyöntekijätkin parantaa tauteja, jotka meillä ovat yleisiä sodan koittaessa. Tilkan sotilassairaala marssimurtumineen on nykyaikaisen sodan totaalista takamaastoa. Kuitenkin sen avulla haluaa sotalaitoksemme miehensä kouluttaa.

Ehkä on annettava uhri, ihmisuhri. Sen ovat aikanaan antaneet kristityt, porvarillisten tai länsimaisten vapausaatteiden ajajat ja työväenliikkeen veteraanit. Nyt on rauhantyön vuoro asettua maailman muutosvoimien kärkeen. Bertrand Russel sanoi alkukristityistä: "Heidän lujuutensa sai lopulta voiton. Meidän on osoitettava samanlaista lujuutta ja alttiutta kärsiä ja siten taivutettava koko maailma uskomaan, että meidän asiamme on saman antaumuksen arvoinen."

Silti, ihmiset, kärsimys ei ole tarkoitus eikä sekään pyhitä päämäärää. Ei ole tietä rauhaan, rauha on tie. Se on gandhilaisuuden ydintä. Väkivallattomuus - myös omassa maassamme, vastapuoltamme kohtaan - on kärsimystä suurempi asia. Mutta Gandhi sanoi myös pelkuruuden olevan kaiken pahinta. Meitä ei pidä pelätä, tulevaisuus on meidän käsissämme.

Ilkka Taipale