Kuopataanko siviilipalvelus hiljaisuudessa?

Päivittäin voi lehdistä lukea erilaisia rauhan ja sodan uskontunnustuksia. On myönteistä, että rauhanliikkeen voimakas aalto on avannut myös mielipidekeskusteluja eri lehdissä. Tähän rauhankekoon voi jokainen siviilipalvelusmies kantaa kortensa.

Viimeisen Sivarin ilmestyttyä on rauhanrintamallamme tapahtunut paljon. Kirkko antoi yllättäen oman rauhanjulistuksensa ja maa sai uuden hallituksen puolustusministereineen. Päivä päivältä rauhantyön ja toisaalta sodantyön uutiset ovat yhä ajankohtaisempia. Siviilipalvelusmiesten ei ole nyt mitään syytä tuudittautua toimettomaan rauhaan. Jos tahdot rauhaa, valmistele rauhaa, pätee hyvin kouriintuntuvasti nyt.

Siviilipalvelusjärjestelmä on kaikesta myönteisestä kehityksestä huolimatta vakavasti uhattuna. Juuri nyt. On tiedostettava se tosiasia, että puolustusministeriössä muhii koko ajan eronneen ministerin käynnistämä ja virkamiestyöryhmässä valmisteilla oleva lakiehdotus “siviilipalvelusjärjestelmän kehittämisestä”.

Kaikki haluavat kehitystä ja muutoksia: niin pääesikunta, siviilipalvelusmiesliitto kuin monimuotoinen rauhanliikekin. Mihin suuntaan, onkin jo eri asia. On oletettavaa, että puolustusministeriön suunnitelma täyttää Liinamaan komitean toiveet siviilipalvelusjärjestelmän liittämisestä kokonaismaanpuolustukseen. Mitä se tarkasti sisältää ja mitä ministerin vaihtuminen suunnitelmalle merkitsee, ovat avoimia kysymyksiä.

Mutta meidän on varauduttava tulevaan yllätysiskuun siviilipalvelusjärjestelmän 50-vuotisen taipaleen lopettamiseksi. Sinä päivänä, kun tuo lakiehdotus esitetään, meidän on oltava valmiina toimimaan sen läpimenon estämiseksi. Parhaassa tapauksessa toiminta on niin tehokasta, ettei lakiesitystä koskaan annettaisikaan. Valmistautuminen on sitä, että suunnitelman aiheuttamista seurauksista keskustellaan julkisuudessa perusteellisesti ja esitetään vaihtoehtoisia ratkaisu- ja toimintamalleja.

Jokainen voi tehdä sen omalla tavallaan tahollaan valmiina myös yhteistyöhön muiden kanssa. Vakaumuksemme uskottavuuden mukaista on tehdä kaikki mahdollinen tällaisen suunnitelman kaatamiseksi. Historia on nyt käsissämme.

Aika tekee myös työtään meidän puolestamme. Rauhanliike lujittuu koko ajan. Yhä vaikeampaa on käännyttää eduskuntaa rauhantyön militarisoimisen taakse. Jokainen päivä kuluu eduksemme. Siksi on taottava nyt kun rauta on kuumaa.

Tämän tilanteen tiedostaminen merkitsee samalla myös oman periaatteellisen kannan ottamista suunnitelmiin: meidän jokaisen vakaumuksen mukaista olisi tällaisen ehdotuksen toteuduttua päätyä empimättä vankilaan – tai kieltää itsemme. Puolustusministeriön suunnitelmien eräs vakava seuraus on se, että vankilasta uhkaa tulla uusi kansallinen vaihtoehtoliike satoine mielipidevankeineen.

Upseerien kärsivällisyys siviilipalvelusmiehiä kohtaan lähenee ilmeisesti loppuaan ikäluokkien pienentyessä ja varusteluhalun kasvaessa siitä huolimatta, että siviilipalvelukseen haluavien määrä on pysynyt melko vakiona. Armeijan mahtava informaatiosota käykin kulissien takana kuumana ja Sutelan rummunlyöjiä löytyy lehdistöstä. Toisaalta toimittajien rauhanliikkeen viritessä ei lehtimiehiäkään enää saa marssitetuksi yksipuolisen informaation juoksupojiksi yhtä helposti kuin pari vuotta sitten.

Myös pääesikunnan rummunlyöjillä on kiire taistelussa aikaa ja kasvavaa rauhanliikettä vastaan. Lehdistön armeijaa ihannoivien pääkirjoitusten ja mielipiteiden lisääntyminen lienee eräs merkki pääesikunnan informaatiosodasta ja siitä, että puolustusministeriö valmistellee ehdotukselleen maaperää.

Kaikki tietävät kuitenkin maailman tapahtumista, että sotilasvallankaappauksella – oli se minkätyyppinen tahansa – on aina saavutettuja ja vakiintuneita kansalaisoikeuksia rajoittavat seuraamuksensa. Ja siitä tässäkin lopulta on kyse: puolustusministeriö aikoo upseerien painostuksesta kaapata nykyisen ja jossain muodossa itsenäisyyden ajan voimassa olleen oikeuden aseistakieltäytymiseen pois.

Tällaiselta Sutelan sotarummun lyömiseltä vaikutti mm. viime viikon Suomen Kuvalehden pääkirjoitus, jossa hyvin romantisoivan kaunopuheisesti painotettiin aseellisen torjuntavoimamme tärkeyttä maailman silmissä. Siinä Sutelan leipänsä edestä vaatimat ylisuuret puolustusmäärärahat asetettiin kuin Isä-Jumalan suuhun ja vaadittiin kansanedustajia polvistumaan nöyrästi hänen eteensä. Tämä oli viime aikojen selkeimpiä sodan uskontunnustuksia eikä siinä näkynyt rippeitäkään rauhanliikkeen arvoa painottavista ajatuksista, joita Sutelakin yllättäen esitti viime syksynä – vaikkakin strategisista sotilaan näkökulmasta. Sen vastapainoksi on rauhan uskontunnustuksia alkanut myös ilmaantua yhä tiheämpään eri lehdissä. Tätä suuntaa on jokaisen rauhanrakentajan mahdollisuus vahvistaa.

Helsingissä 2.3.1982