Ongelmia päästä armeijasta sivariin?

Aseistakieltäytyjäliiton tietoon tulee usein tapauksia, joissa sivariin kesken varusmiespalveluksen hakevilla on ollut vaikeuksia päästä pois armeijasta.

Sivariin hakevia saatetaan viedä kuraattorien, lääkäreiden tai upseerien usein painostuksenomaisiin puhutteluihin, joissa voidaan kysellä vakaumuksesta, syistä hakea siviilipalvelukseen yms. Pahimmissa tapauksissa sivariin hakeva on päässyt pois armeijasta vasta useiden päivien kuluttua hakemuksen jättämisestä. 

Tällainen on kuitenkin lähtökohtaisesti laitonta, sillä siviilipalveluslain (13§) mukaan siviilipalvelushakemus on käsiteltävä viipymättä. Mitään vakaumuksentutkintaa ei myöskään enää ole, lain mukaan hakukaavakkeessa tehty ilmoitus vakaumuksen olemassaolosta riittää.

Aseistakieltäytyjäliitto toteuttaa kampanjaa, jonka tarkoitus on päästä eroon armeijan vitkuttelusta sivarihakemusten käsittelyssä. Sitä varten tarvitsemme kuitenkin lisää tietoa erilaisista tapauksista.

Onko sinulla kokemuksia tällaisista ongelmista? Jos on, ota yhteyttä Aseistakieltäytyjäliittoon, niin voimme ryhtyä haluamiisi toimenpiteisiin! Mahdollisia keinoja voivat olla hallintokantelut (esim. eduskunnan oikeusasiamiehelle), törkeimmissä tapauksissa tarvittaessa rikosilmoitukset.

Aseistakieltäytyjäliitto

puh. 040-8362786, sähköposti toimisto(at)akl-web.fi

 

Kokoamme tietoomme tulleita tapauksia alle (julkaistu luonnollisesti luvalla):

Palvelukseni alkoi maanantain 4.1.2016. Rovaniemellä tukikohtakomppaniassa, ja ilmaisin halumukseni vaihtaa sivariin tiistaina. Kapteeni ehdotti ensin aseetonta palvelusta, jonka jälkeen sanoi, että nuku yön yli. Hän lupaili, että aamulla mieleni olisi muuttunut.

Päivä on keskiviikko ja otin asian puheeksi aliluutnantin (en ole varma sotilas-arvosta) kanssa, joka tuntui ottavan asian tosissaan, mutta kun olimme puhuneet asiasta kehotti hänkin nukkumaan yön yli ja kävisin torstaina kuraattorin puheilla.

Nyt päivä on torstai ja pääsin kuraattorin puheille, jonka kanssa täytin vapautuspaperit, joka ohjasi minut everstiluutnantin puheille, jolta pitäisi saada kyseiseen lomakkeeseen allekirjoitus, mutta hän ei ollut paikalla torstaina, joten asia siirtyi perjantaille.

Päivä on perjantai ja alikersantti ohjaa meidät eversiluutnantin toimistoon ja selviää että allekirjoitus pitääkin olla tukikohtakomppanian komentajan allekirjoitus. Pääsen viimein komentajan toimistoon ja vielä hänkin kysyy miksi aion vaihtaa sivariin ja sanoi että kyllä mieleni muuttuu kunhan pari viikkoa olen palveluksessa. Saimme kuitenkin loppuen lopuksi paperit valmiiksi ja pääsin lähtemään perjantaina 8.1 noin klo. 16:00 junalla Tornioon. 
 
Koin koko toimistosta-toimistoon jutun erittäin turhauttavana ja tunsin hieman, että vakaumuksellani ei olisi ollenkaan väliä. 

* * * * * * * *

Viesti AKL:lle 21.6.2016:

Aloitin varusmiespalveluksen Niinisalossa 2015 heinäkuun erässä. Kutsunnoissa en saanut lähes ollenkaan tietoa, että vaihtoehtona on siviilipalvelus paremmalla tiedolla olisin todennäköisesti ollut menemättä armeijaan. Mutta totta tosiaan aloitin palveluksen aivan normaalisti kuin tuhanneet alokkaat. Mutta jo ensinmäisenä päivänä huomasin, että tämä paikka ei ole minua varten. Ensinmäisesssä puheessassaan, jonka komppaniamme luutnantti piti meillä hän ilmoitti, että meistä tehdään Suomen puolustusvoimien likaisen työntekijöitä sekä tappajia. Tässä vaiheessa aloin hieman jo miettiä vaihtoehtojani, mutta leimautumisen pelon uhatessa en uskaltanut kääntyä armeijan henkilökunnan puoleen, kun ilmapiiri siviilipalvelukseen siirtyviä kohtaan ei ollut lainkaan.

Toisen päivän vielä yritin sinnitellä, mutta sitten en halunnut enää yksinkertaisesti jäädä. Ilmoitin asiasta komppaniani kapteenille ja hän lupasi, että asia käsitellään välittömästi huomenna. Päivä oli tiistai ja hän lupasi, että ottaa minut välittömästi seuraavana aamuna puheilleen. Seuraavana aamuna jäin pois normaalisti palveluksesta ja lähdin kapteenin luo. Ajan piti olla 8:30, mutta lopulta minut otettiin vastaan lähempänä kymmentä, kun Kapteeni (nimeä en halua mainita, mutta jos sen haluaa selvittää varmasti onnistuu) otti minut vastaan. Hän sitten kysyi, että haluanko sivariin tosissani. Vastasin, että kyllä. Samassa hän alkoi tivaamaan miksi sellaista haluan, että voisin jäädä varuskuntaan suorittamaan aseetonta palvelusta. Selitin hänelle syyni ja hän kyseenalaisti ne ja ilmoitti, että minun ei kannattaisi lähteä siviilipalvelukseen, että tiedänkö mitä aion tehdä.

Vastasin, että kyllä minä tiedän. Mutta hän halusi minun menevän jonkunmoisen mikä nyt olikaan titteliltään kuraattori, sosiaalipsykologi puheille ensin. No sitten minä menin ja kerroin hänelle tarinani ja syyni sivariin haluamisen taustalla ja hän ilmoitti, että asia selvä minun pitää ehdottomasti lähteä sivariin eikä kiduttaa itseäni armeijassa.

Sitten takaisin kapteenin luo, jonne sitten pääsin ja allekirjoitin paperit. Oli tiistai iltapäivä ja hän lupasi, että välittömästi huomenna pääsen lähtemään.

Päivä vaihtui keskiviikoksi ja asia ei yksinkertaisesti edennyt. Makailin huoneessani ja en osallistunut palvelukseen. En yksinkertaisesti saanut tehdä mitään ja asiat eivät sujuneet. Tuntui, että asiaa hidasteltiin. Selitykseksi kuulin, että joku ylempi taho ei ollut ehtinyt allekirjoittamaan papereitani. Päivä vaihtui torstaille ja sama laulu jatkui. Paperit eivät liikkuneet asia alkoi tuntua kiusanteolta.

Lopulta, kun perjantaina asia alkoi vaikuttaa, että paperit eivät liiku ja meitä pidetään tahallamme siellä aloin miettiä vaihtoehtoja. Aloin kyselemään, että mitä helvettiä täällä tapahtuu. Minulle sanottiin, että kotiin lähettäminen ei välttämättä onnistu, kun rynnäkkökivääreiden palautus ei enää onnistuisi perjantaina. No sitten minulla paloi suoraan sanottuna hermo. Etsin entistä tietoa ja soitin Aseistakieltäytyjäliitolle, josta teidän puhelimeen vastannut työntekijä otti asian hoitaakseen. Puolituntia soiton jälkeen tarpeeksi iso herra oli tullut allekirjoittamaan paperit ja kummasti rynnäkkökiväärit jäivät siihen kaappiin tuvan ulkopuolelle ilman ongelmia ja palautus hoidettaisiin maanantaina.

* * * * * * * *

Viesti AKL:lle 22.5.2016:

Omalla kohdallani sivariin hakemisessa ei suurempia ongelmia ollut. Ensimmäisenä kun ilmoitin asiasta, minun piti mennä kapteenin puheille ja oli se aika ahdistavaa. Kyseltiin mm. Onko elämässä ollut koskaan vaikeaa, sekä sanottiin että kannattaisi harkita vakavasti uudestaan. Oli suorastaan paha olo hiukan. Kysyttiin myös että olenko jutellut vanhempani kanssa asiasta ja yritettiin saada käytännössä mieltä muuttumaan kertomalla esim. että siviilipalveluspaikka ei välttämättä ole edes omalla kotipaikkakunnalla, että voi olla tosi kaukana ja että ei kotona pääse olemaan. Sen jälkeen kun olin kuitenkin sitä mieltä, että haluan siviilipalvelukseen, että ei mikään koti-ikävä ole syynä, niin minulle laitettiin aika kuraattorille, jonne sitten meninkin ja juteltiin ja kuraattori oli mukava ja sanoi että ei kukaan tule sitä estämään kuitenkaan, mutta että kyllä minulla mahdollisuudet olisi armeijakin suorittaa loppuun. Tämän jälkeen paperit kirjoitettiin ja seuraavana päivänä pääsin sitten lähtemään, kun papereiden jossain hyväksymisissä tai joissain meni sen verran aikaa. Mielestäni siviilipalvelukseen hakemista ei pitäisi ottaa armeijassa näin vakavasti, vaan antaa ihmisten helposti vaihtaa ilman sen kummempaa tenttaamista, jos haluaa.

* * * * * * * *

Viesti AKL:lle 21.1.2016:

Omana ongelmana olivat lähinnä turha palloilu ja juoksuttaminen, sekä ns "nakkikoneena" toimiminen ennen kuin olin saanut siviilivaatteet ylleni.

Kun päätin ilmoittaa päätöksestäni joukkoeeni kouluttajalle, hän kuunteli asiani ja ohjasi minut suoraan kapteenin puheille. Kapteeni kuunteli nopeasti asiani, ja sanoi ettei hänellä ole siviilipalveluslomakkeita juuri nyt. Sen jälkeen häntä sai odotella melkein täydet kaksi päivää, ennen kun pääsin hänen juttusilleen uudestaan. Hän ehdotti 6kk palvelusta (olin lääkintämieskurssin ensimmäisen viikon lopussa), sekä aseettomaksi vaihtamista.  Sivaripapereita ei vieläkään mukamas ollut. Hän sanoi, että jatkaisimme keskustelua "hyvin nukutun yön jälkeen", vaikka olimme puhumassa aamulla. Tämän jälkeen yritin saada papereita itse. Kysyin yksikkömme toimisto-aliupseerilta, jonka koneelta kyseisiä papereita ei löytynyt (eikä koneessa ollut muuta kuin LAN-yhteys jostain syystä). Hän ohjasi minut takaisin joukkoeeni kouluttajalle, joka ohjasi minut takaisin kapteenille.

Seuraavana aamuna paperit löytyivät, mutta jouduin vääntämään niistä verbaalisesti kättä melkein tunnin ajan, mutta sain lopulta nimeni kirjoitettua sinne. Tämän jälkeen minut ohjattiin tupaan odottamaan. Seuraavana päivänä tapasin sotilaskuraattorin, joka lähinnä vain nyökkäili kun puhuin. Tämän jälkeen palasin yksikkööni, josta minut ohjattiin melkein suoraan kompanian päälikön puheille. Onneksi päälikkönä toimiva everstiluutnantti oli ymmärtäväinen ja piti saamaani juoksutusta turhana.

Keskusteltuamme hetken aikaa hän kysyi haluaisinko siirtyä esikuntakompanian puolelle suorittamaan toimistotehtäviä, sillä oli kuullut, että olin harkinnut aseetonta palvelusta (vaikken sitä ollut harkinnut). Kieltäydyin tarjouksesta.

Tästä seurasi lähes välitön varusteiden palautus, sekä jonkinlainen kieroilu aliupseereilta (miinus kantahenkilökunta, joka tuntui olevan minusta melkein ylpeä, sillä olin jaksanut vääntää kättä yksikön kapteenin kanssa, joka tunnettiin prikaatin alueella erittäin vittumaisena tyyppinä), sekä usealta sotilastoveriltani. Onneksi oma tupa ja ryhmänjohtaja olivat ymmärtäväisiä.

Sain palautettua kaiken muun paitsi päällysvaatteeni ja jouduin odottamaan ystävääni, joka oli luvannut tuoda minulle siviilivaatteet. Minulle ehdotettiin jopa lomille lähtöä ja siten kodista siviilivaatteiden hakemista. Onneksi mainitsemani ystävä änkesi kasarmialueelle vaatekassin kanssa, jonka johdosta sain palautettua loput tavarani, sekä poistumaan saman päivän aikana.

Tämä koko ruljanssi kesti la-ke (olimme kiinni viikonlopun) ajan.

* * * * * * * *

Tapaus elokuulta 2015:

Kokonaisuudessaan prosessi kesti n. 5 päivää (tosin heti asiaa todella alettiin käsitellä, olisi vienyt vain muutaman tunnin päästä ulos). Ilmoitin asiasta (halukkuudesta siirtyä siviilipalvelukseen) eräälle mukavalle alikersantille joka neuvoi menemään yksikön päällikölle. En muista menimmekö etsimään häntä heti, mutta jos teimme, niin hän ei ainakaan ollut paikalla. Samaisena perjantai-iltana kuraattorin tavoittaminen oli jo melko toivotonta, joten jouduin odottelemaan maanantaihin. 

Lauantaina alik. ilmoitti kapteenin olevan alakerrassa, johon ryntäsin tietysti heti kertomaan asiani. Hän esitti osittain loukkaavia kommentteja mm. palveluksen kestosta (12kk), ja siitä kuinka "puoli vuotta olisi kelvannut vai?". En saanut suustani aseisiin liittyvää ajatusmaailmaani, kokemuksiani ja muita syitä, jonka vuoksi en voisi/halausi suorittaa palvelusta. Tilanne oli varsin inhottava kaikin puolin - tosin vakaumus on vaadittu asia sivariksi siirtyessä enkä sitä osannut selittää tuossa tilanteessa. (sitä ei armeijan henkilökunnalle tarvitsekaan selittää, pelkkä hakemuksen täyttäminen riittää - akl).

Odotin maanantaihin ja menin heti aamusta kuraattorin luokse, muttei hän ollutkaan paikalla heti aamusta.
Tulostin siviilipalveluslomakkeen ja täytin sen. Ajatuskin kapteenille puhumisesta uudelleen pelotti suunnattomasti, ja oikeastaan esitin lomakkeen ensin vääpelille joka tokaisi "Oletteko nyt aaaivan varma???".

Etsin kapteenia jälleen käsiini kunnes löysin hänet. Tilanne oli jälleen inhottava kun hän riuhtaisi paperin kädestä puhuen vihaisella äänellään. En edes ehtinyt mainita juurikaan vakaumuksistani ja kokemuksista aseisiin liittyen kunnes kapteeni oli jo paljon positiivisempi ja soitti välittömästi eteenpäin ylemmälle taholle. Aloin vapaaehtoisesti kertoa syitä ja kapteeni oli yllättynyt (hyvistä) syistä - oli luullut minua tavalliseksi inisijäksi joka vain haluaa pois kun palvelusajaksi on määrätty 347 päivää. Toisaalta, olin valinnut äärimmäisen huonon ajankohdan asian käsittelylle, E-kauden alkuviikko.

Jatkoin matkaani hieman ylemmälle henkilölle paperi kourassa. Ihmettelin ettei hän tehnyt mitään merkintöjä paperiin, ei allekirjoituksia tai muutakaan. Paperi takaisin kapteenille joka käsitteli asian välittömästi.  Positiivista oli ettei kukaan enää kuulustellut ja tivannut syvemmin syitä hakemukseeni liittyen, vaan sain kertoa vapaaehtoisesti syitä.

Olisin voinut lähteä vaikka heti, mutta varustevarasto meni kiinni 20 minuutin kuluttua. Jäin odottamaan seuraavaan päivään. Lisäksi minulla ei ollut siviilivaatteita, joten poistuminen ilman vanhempien apua jotka toivat vaatteet aamulla sotkuun ennen varusteiden palautusta, olisi ollut melko hankalaa.

Tiistaiaamuna ne henkilöt, jotka hyvin tiesivät lähdöstäni ja joiden olisi pitänyt kirjoitella muutamia papereita olivat joko lomilla tai maastoharjoituksissa. Onneksi se ei haitannut ja odottavilla vanhemmilla ei ollut pahoja kiireitä.
 
Suosittelen kaikkia miettimään hakemuksen ajankohtaa (mieluusti ajoissa P-kaudella). Vakaumus kyllä piti selittää pintapuolisesti kapteenille, vaikka näin ei mukamas tarvitsisi - ehkä ilman selittelyjä onnistuu alkuviikoilla; ei enää minun kohdallani. Onneksi minulla kuitenkin oli aivan oikeita syitä lähteä, enkä joutunut keksimään asioita."

* * * * * * * *

"Viime vuonna lähdettiin intistä useammankin henkilön voimin sivariin, ja prosessi vaikutti hyvinkin painostavalta.

Kaikenkaikkiaan sivariin lähtöä jouduimme puimaan mm. kuraattorin, kahden yliluutnantin, kahden luutnantin, yhden majurin, kahden kersantin sekä prikaatin komentajan kanssa.

Keskustelut vaihtelivat tyyliltään laidasta laitaan, osan ollessa hyvinkin painostavia/hyökkääviä joissa toistettiin kuinka paljon sivari vaikeuttaa työpaikan saantia ja kuinka nyt petämme palvelustoverimme ja kouluttajamme ja kuinka nyt menee kaikki asiat metsään kun lähdemme, ja osan ollessa sellaisia "hyvä kaveri" keskusteluja joissa tarjottiin 180vrk lykkäystä tai "toimenpiteitä mahdollisien epäkohtien selvittämiseen yksikössä" joilla nähdäkseni pyrittiin vain kaivelemaan josko lähdön syy olisikin jokin muu kuin henkilökohtainen vakaumus tms.

Tämän lisäksi eräs kersantti ilmoitti kovaan ääneen "SIVARIT TÄNNE" kutsuessaan meidät sisälle yhteen lukuisista "haastatteluista" ison varusmiesjoukon lähistöllä hyvinkin ennalta arvattavin seuraksin.

Kaiken tämän jälkeen kesti vielä 5 päivää ennenkuin lähtö onnistui, vääpelillä oli "kiireitä" eikä "ehtinyt" järjestää varusteiden palautusta yms. ja kävimme yksillä viikonloppulomillakin siinä välissä.

Monille varusmiehille joille korkeampiarvoiset henkilöt ovat auktoriteettejä, ei sivariin lähtö ainakaan vastaavissa olosihteissa kovin helposti onnistuisi.

* * * * * * * *

"Tämä siis tapahtui 2002 vuoden kesällä (tästä johtuen kaikki yksityiskohdat ja sotilasarvot ei näin äkkiseltään kovin tarkkoja ole). Olin Säkylässä Porin prikaatissa xxxkomppaniassa ensimmäistä viikkoa. Maanantaina astuin palvelukseen ja saman viikon keskiviikkona totesin, että siviilipalvelus olisi kohdallani se oikeampi paikka. Ilmoitin asiasta alikersantilleni ja hän hoitikin minulle tarvittavat paperit täytettäväksi samantein. Siihen toiminta sitten tyssäsikin. Torstaiaamu koitti eikä asia ollut edennyt minnekkään. Tiedustelin alikersantiltani tilannetta ja hän lähti asiaa kyselemään ilman tuloksia. Perjantai aamupäivänä asia sitten etenikin kun olin jälleen aamusti kysynyt alikersantiltani asiaa.

Ensimmäisenä minut komennettiin muistaakseni komppanian kapteenin juttusille. Hän kyseli melko tiukkaan sävyyn miksi haluan sivariin ja että tiesinhän, että sivari on pitkähiuksisille pilveä polttaville kitaraa rämpyttäville hipeille. Kyllä, juurikin näin hän asian minulle ilmaisi. Pidin pääni ja vastailin asiallisesti kysymyksiin, jonka jälkeen minut passitettiin tupaamme odottelemaan. Jonkin ajan kuluttua minua oltiinkin sitten komentamassa esikuntaan majurin (everstin?) juttusille. Hänen esitti muutaman kysymyksen hyvin asialliseen ja ystävälliseen sävyyn. Tilanne kuitenkin muodostui melko painostavaksi jo pelkästään sen vuoksi, että vajaan viikon ollut alokas joutui kahden kesken huoneeseen suhteellisen korkeassa asemassa olevan upseerin kanssa. Tämän tilanteen jälkeen pääsinkin jälleen tupaamme odottelemaan.

Jälleen jonkin ajan kuluttua minut sitten kutsuttiin komppanian luutnantin juttusille ja hänellä olikin kädessään paperit, joilla minut vapautettaisiin armeijasta sivariin. Hän kyseli kenen juttusilla olen käynyt ja kun mainitsin missä olen käynyt, niin hän tarttui vielä puhelimeen ja soitti kuraattorille ja tiedusteli pitäisikö minun käydä vielä juttelemassa hänen kanssaan. Kuraattorilla onneksi oli järkeä päässä ja sanoi ettei tarvitse kun kerran paperit on jo käytännössä tehty. Perjantaina pääsin kello kahden tienoilla kävelemään porteista ulos.

Näin lyhykäisyydessään vietin siis pari päivää odotellen että minut saataisiin sivariin. Näistä parista päivästä viimeisenä minua juoksutettiin 2-3 tuntia eriarvoisten upseerien juttusilla ja pidettiin tuvassa odottelemassa. Näin välitöntä ja vaivatonta oli siis oma kokemukseni sivariin pääsystä..."