Aseistakieltäytyjäliitto: siviilipalvelusta lyhennettävä

Lehdistötiedote 28.5.2004 klo 11.00

Aseistakieltäytyjäliitto pitää siviilipalveluksen keston lyhentämistä välttämättömänä. Tällä hetkellä siviilipalvelus on yli kaksi kertaa yleisimmän varusmiesten palvelusajan mittainen (180/395 vrk). Tilanne on johtanut totaalikieltäytymisen lisääntymiseen ja Suomen kansainvälisen ihmisoikeusmaineen kyseenalaiseen valoon saattaneen mielipidevankiongelman kärjistymiseen. Aseistakieltäytyjäliiton mukaan ei ole järkeviä perusteluja sille, miksi siviilipalveluksen tulisi olla varusmiespalvelusta pidempi.

Kysymys nousi jälleen esiin, kun ihmisoikeusjärjestö Amnesty International julkaisi vuosiraporttinsa aikaisemmin tällä viikolla. Vuoden 2003 aikana Amnesty adoptoi mielipidevangiksi 11 vangittua suomalaista aseistakieltäytyjää, koska pitää siviilipalveluksen kestoa rangaistuksenluontoisena. Järjestön mukaan siviilipalvelusaika saisi olla korkeintaan puolitoista kertaa varusmiesten peruspalvelusaika.

Totaalikieltäytyjien kokonaismäärä on vielä huomattavasti korkeampi. Vuonna 2002 tuomittiin vankeuteen oikeustilastojen mukaan kaikkiaan 76 totaalikieltäytyjää. Viime vuonna määrä oli Aseistakieltäytyjäliiton arvion mukaan jokseenkin samalla tasolla. Vertailuna voidaan mainita, että 1990-luvun puolivälissä tuomittiin vuosittain 10-15 totaalikieltäytyjää. Toukokuun alussa 2004 vangittuna oli 27 aseistakieltäytyjää. Heistä yksi, 20-vuotias Eero Laitinen, on Amnestyn tunnustama mielipidevanki.

Nykyinen tilanne syntyi vuonna 1998, jolloin varusmiesten yleisintä palvelusaikaa lyhennettiin kaksi kuukautta ja keskimääräinen palvelusaika lyheni noin kuukaudella. Siviilipalveluksen kesto jäi kuitenkin ennalleen. Tuon jälkeen eduskunta on äänestänyt kahdesti siviilipalveluksen kestosta: syksyllä 1998 se hylkäsi kansanedustajien lakialoitteeseen sisältyneen palvelusajan lyhennyksen, syksyllä 2000 taas hallituksen esityksen palvelusajan lyhentämisestä 12 kuukauteen.

Miksi siviilipalveluksen lyhentäminen on ollut niin vaikea asia? Perimmäinen syy lienee puolustushallinnon ja sitä tässä asiassa tukevien poliittisten voimien halu takertua nykyisenkaltaisen laajan asevelvollisuusjärjestelmän ylläpitämiseen. Siviilipalvelusta ei haluta tehdä tasavertaiseksi vaihtoehdoksi, koska pelätään sen suosion kasvua. Kuitenkin vaikka sivariin hakevien määrä kasvaisikin, tämä tuskin tosiasiassa uhkaisi aseellisen maanpuolustuksen tarpeita: Suomessa sotilaallisesti koulutettavien osuus on kaikki kuviteltavissa olevat uhkakuvat huomioon ottaen järjettömän suuri. Vaikka Ruotsissakin on edelleen asevelvollisuus, siellä sotilaallisen koulutuksen saa alle 50% miespuolisesta ikäluokasta, Suomessa osuus on yli 80%. Todellinen syy on siis muualla: armeija ja sen edunvalvojat tuntuvat kokevat omalle yhteiskunnalliselle asemalleen tärkeäksi, että armeija on asevelvollisuuden kautta totaalisesti läsnä yhteiskunnassa ja ne haluavat järjestelmän pysyvän mahdollisimman laajana. Yksi osa tätä projektia näyttää olevan vaihtoehtojen kehittämisen estäminen.

Aseistakieltäytyjäliiton mukaan ei ole järkeviä perusteita sille, miksi siviilipalveluksen tulisi olla keskimääräistä varusmiespalvelusta pidempi. Varusmiespalveluksen keskimääräinen pituus on tällä hetkellä Suomessa noin kahdeksan kuukautta. Palveluksen kokonaiskesto on ainoa mahdollinen mittari palvelusmuotojen välillä. Saman periaatteen on omaksunut mm. Euroopan parlamentti, joka tammikuussa 1994 hyväksymänsä päätöslauselman mukaan siviilipalveluksen tulisi olla samanmittainen varusmiespalveluksen kanssa.

Rangaistuksenomaisen palvelusajan lisäksi siviilipalvelusjärjestelmässä on paljon muitakin ongelmia. Aseistakieltäytymisoikeus on tunnustettu vain rauhan aikana, palveluspaikkoja ei ole tarpeeksi ja siviilipalvelusmiesten asumistilanteen korjaamiseen ei ole löytynyt riittävää rahoitusta. Lainsäädännön mukaan palveluspaikat ovat velvollisia osoittamaan ja kustantamaan siviilipalvelusmiehilleen majoituksen palveluksen ajaksi, mutta käytännössä useimmat niistä suostuvat ottamaan vain sivareita, joista ei aiheudu niille asumiskustannuksia. Tällöin ne jäävät useimmiten joko sivarin itsensä tai hänen omaistensa kustannettavaksi Aseistakieltäytyjäliiton mukaan ainoa ratkaisu ongelmaan olisi asumiskustannusten siirtäminen valtion maksettavaksi. Siviilipalveluksesta vastaava työministeriö onkin esittänyt tätä muutosta valtion budjettiin muutamana vuonna onnistumatta kuitenkaan saamaan sitä läpi.