Jan Öberg: Mitä kaiken tämän jälkeen? - viestejä NATO:n huippukokoukselle

Jan Oberg, TFF
Lund, Ruotsi 5.9.2014

Jugoslavia silloin ja nyt

TFF:n ensimmäinen raportti Jugoslaviasta syyskuussa 1991 kantoi otsikkoa: Mitä Jugoslavian jälkeen? Se on nyt yksi 127:sta raportista ja artikkelista valtavassa tutkimus- ja politiikkablogissa: Jugoslavia - mitä olisi pitänyt tehdä?

Se sisältää noin 2000-sivuista kirjaa vastaavan määrän Johan Galtungin, Jan Öbergin ja Håkan Wibergin tekstejä. Kaikki artikkelit on julkaistu siinä muodossa, jossa ne kirjoitettiin. 

Avasimme blogin kaksi päivää sitten - 23. vuotena sen jälkeen, kun ensimmäinen noin 70:stä TFF:n rauhanlähetystöstä sota-alueilla aloitti. 

Vaikka on tärkeää analysoida maailmaa, vielä tärkeämpää on kritisoida sitä ja kaikkein tärkeintä etsiä - ja etsiä uudelleen - vaihtoehtoja. Siitä otsikko. Olet tervetullut tutustumaan. 

Tällainen työ ei ole vain historiallisiin tarkoituksiin. Se vie viestin tulevaisuuteen - kuten tekee kaikki hyvä tutkimus. 

Vaikka sisäiset tekijät olivat varmasti tärkeimmät, länsi - väärinarvioimassaan yrityksessä esittää rauhantekijää - toi näyttämölle humanitaarisen intervention, pommitukset ilman YK:n mandaattia, olemassa olevan itsenäisen valtion nakertamisen ja separatistien tunnustamisen, myöhemmin heistä tehtiin NATO:n jäseniä.

Se yksinkertaisti konfliktin kahden osapuolen väliseksi - pahojen serbien ja hyvien sloveenien, kroaattien, bosniakkien, makedonialaisten, albaanien ja montenegrolaisten. Huonolla diagnoosilla potilas saattaa kuolla.  

Kaikki tämä huomattiin Moskovassa, joka oli tuohon aikaan polvillaan. Tänään lännellä ei ole moraalista pääomaa syyttää Putinia Krimin johdosta.

Kaikki tämä antaa läksyjä opittavaksi, kun katsomme useiden entisen Jugoslavian osien surullista nykytilaa.

Onko meillä rohkeutta kysyä, mitä teimme väärin, eikä vain syyttää tällä erittäin monimutkaisella alueella eläviä ihmisiä?

Mitä USA:n imperiumin jälkeen?

Sotilaallista ulottuvuutta lukuunottamatta USA on suhteessa muuhun maailmaan heikompi kuin koskaan vuoden 1945 jälkeen.

Imperiumia kannattelevaa yhteiskuntaa repivät jakautumat, sosiaaliset ja rodulliset ongelmat, järjettömät tuloerot jne. Kyky tuottaa uusia ajatuksia ja toteuttaa niitä on vähenemässä. USA:sta on tullut äreä kumppani, muiden kiusaaja - mutta kuinka pitkälle tulevaisuuteen?

Johan Galtung, TFF:n yhteistyökumppani ja yksi nykyään noin 800 yliopistossa eri puolilla maailmaa opetettavan akateemisen rauhantutkimuksen perustajista, on pureutunut tähän prosessiin syvemmälle ja tarkatellut tulevaisuutta vuonna 2009 kirjassa "The Fall of the US Empire - And Then What? Successors, Regionalisation or Globalization? US FAscism or US Blossoming?".

Hän kirjoittaa näistä näkymistä viisi vuotta myöhemmin täällä.

Mitä NATO:n jälkeen?

Tämä on kaikkea muuta kuin järjetön kysymys. Jos luet ennen tänään päättyvää Walesin huippukokousta julkaistuja perusdokumentteja, saatat pystyä huomaamaan 65 vuotta vanhan ajatuksen, joka kieltäytyy tunnustamasta, että maailma on muuttunut.

Ensiksi, kuin kiukkuinen vanha mies se näkee nyt koko maailman perustaltaan vaarallisena - terroristeja vaanimassa kaikkialla, ISIS, Irak, Syyria, vahvistuva BRICS, uusi suuri uhka Kiina, Etelä-Amerikka ilman USA:n asettamia hallituksia, taloudellisesti nouseva Afrikka, joka on koko ajan enemmän tekemisissä Kiinan kanssa.

Sitten on kauhea osavastuu Israel-Palestiinasta - joista ensinmainittu on uusi taakka - sekä CIA:n operoiman, tri. Mossadeghin hallituksen Iranissa vuonna 1953 kaataneen vallankaappauksen pitkän aikavälin seuraukset: ei saada sopimusta Iranin ydinaseettomuudesta, jota tarvitsemme enemmän kuin Irania itseään.

Ja nyt kauheilla venäläisillä on otsaa tulla takaisin sen jälkeen kun nujersimme ne 25 vuotta sitten!

Toiseksi, suuri osa tästä on itse aiheutettua, mikäli sovellat vähän historiaa (mitä länsi ei enää juuri tee); kyseessä on poliittinen bumerangi, vastavaikutus - Ukrainan tapauksessa seuraus myös NATO:n laajenemisesta Baltian maista Tblisiin ulottuvalla alueella tilanteessa, jossa se olisi tullut lakkauttaa sekä Washingtonin uuskonservatiivisten piirien yllyttämästä hallituksenvaihdospolitiikasta Kievissä.

Venäjän reaktiot tähän ovat itsessään sellaisia, ettei niitä voi hyväksyä. Ne ovat kuitenkin reaktioita politiikalle, jonka Venäjän on täytynyt nähdä erittäin provokatiivisina ellei sotaisana: NATO:n triumfalistinen laajeneminen ja muu "voittaja ottaa kaiken" -politiikka vuoden 1989 jälkeen.

Siellä missä empatiaa tarvittaisiin eniten - ulko- ja turvallisuuspolitiikassa - sitä ei yksinkertaisesti ole. On outoa jättää huomaamatta, että myös Venäjällä on turvallisuusintressejä rajoillaan, kun NATO itse operoi maailmanlaajuisesti suojellakseen etujaan ja eloonjäämistään.

"Maailmaa NATO:n mukaan" ei enää ole.

Monotoninen vastaus kaikkiin kysymyksiin on "lisää aseita", joka tulee kuin huumeaddiktilta. Mitä jos kysyttäisiin toisenlaisia kysymyksiä? Miten olisi vähän järkeä asevarustelun sijaan? Miten olisi realismi ja tasapainoinen, viisas asioiden arvioiminen poliittisen vainoharhaisuuden ja autismin sijaan?

Ei, suojelkaamme NATO uudella tavalla: heitetään kaikki aseet romukoppaan, käytetään sen infrastruktuuria, viestintää, kuljetuskapasiteettia, budjettia ja erittäin ammattitaitoista henkilökuntaa ja muutetaan sen maailman tehokkaimmaksi humanitaariseksi organisaatioksi, joka tuo puutteessa ja vaarassa oleville sen mitä he tarvitsevat. Yhteiseksi hyväksi.

Mitä väkivallan jälkeen?

Maailman vitsaus eivät ole konfliktit vaan väkivalta - sekä se, että ihmiset ja tiedotusvälineet sekoittavat nämä kaksi. Konfliktit - se että haluamme eri asioita ja näemme maailman eri tavoilla - ovat hyvä asia, tavaraa josta elämä ja demokratia on tehty. Konflikteja sattuu!

Sen sijaan väkivaltaa tulee kammoksua, tuomita ja arvioida normatiivisesti, kuten teemme orjuuden, kannibalismin ja pedofilian kohdalla. Ajatus, että on hyvää väkivaltaa, jonka tulisi - ja joka voi - pysäyttää pahan väkivallan, täytyy haastaa.

On totta, että YK:n peruskirjan seitsemäs luku sallii väkivallan - mutta pidetään se siellä: viimeisenä keinona, ei ensimmäisenä. Käytännössä kaikki hallituksen ja valtiot tämän päivän maailmassa ovat asettaneet prioriteettinsä väärin.

TFF:n yhteistyökumppani Jonathan Power - yksi maailman kokeneimmistä kolumnisteista, joka on työskennellyt Martin Luther King Jr:lle - ilmaisee tämän tällä viikolla TFF:n blogiin kirjoittamassaan kolumnissa seuraavasti:

"Väkivallan ajan tulisi olle jo lopussa. Katsokaamme sen tuloksettomuutta. Yhdysvaltalais-brittiläis-ranskalaisia invaasioita Afganistaniin, Irakiin, Libyaan. "Arabikevään" mullistuksia. Ja nyt Ukrainaa. Opimmeko koskaan sen vajavaisuuden?"

Olemme noidankehässä; useimmat johtajistamme tietävät vain sotilaallisen vastauksen ongelmiin, joihin ei sellaista ole.

He sanovat tietävänsä, että tähän tai tuohon ongelmaan on vain poliittinen ratkaisu, mutta tarttuvat sitten sotilaallisiin keinoihin, jotka estävät - käytännössä tekevät mahdottomiksi - poliittiset, neuvottelemalla saavutetut ratkaisut.

Mitä kaiken tämän jälkeen...

Maailma voi muuttua paremmaksi paikaksi. Meille kaikille. Mutta hallitsevan lännen tulee luopua ekseptionalismistaan ja muuttua kumppaniksi.

Länsi tarvitsee perestroikaa (uudelleen ajattelua, uudelleen tutkimista ja uudenlaisia rakenteita), glasnostia (avoimuutta, vuoropuhelua) sekä kulturnostia (sivistynyttä käytöstä, oppineisuutta - mukaan lukien väkivallattomuudesta - ja kunnioitusta muita kulttuureja ja tapoja ajatella ja elää kohtaan).

Oppia, eikä vain opettaa muita. Toivokaamme, että lännellä on yhä kyky tehdä dynaamisia muutoksia yhdessä muun maailman kanssa eikä vain jatkuvasti sitä vastaan.