Eritrea: Olen saanut tarpeekseni sodasta

Synnyin Asmarassa 10.1.1981. Olin vain 15-vuotias, kun meille kerrottiin, että saisimme koulun päättökokeen tulokset vasta suoritettuamme asevelvollisuuden peruskoulutuksen. Tämän takia liityin armeijaan toivoen, että päättökokeeni arvosanat olisivat hyviä ja voisin lähteä peruskoulutuksen jälkeen jatkamaan opiskelua. Vuonna 1996 minut vietiin Sawaan suorittamaan sitä.

Jotkut tytöistä olivat karanneet kotoa ja liittyneet armeijaan, vaikka olivat vielä alaikäisiä. Joskus vanhemmat saattoivat tulla hakemaan tyttärensä takaisin kotiin. Kuitenkin viranomaiset kieltäytyivät aina luovuttamasta heitä.

Monet tytöistä raiskattiin. Jotkut tytöt mukautuivat tilanteeseen ja antautuivat jonkun upseerin suojelukseen välttääkseen raiskatuksi joutumisen. Kaikki upseerit olivat miehiä. Ne jotka eivät alistuneet, jotka hylkäsivät miehet, saivat kaikkein huonoimmat työt tai lähetettiin sotaan. Tyttöjä, jotka oli raiskattu mutta jotka eivät silti halunneet alistua, lähetettiin myös rintamalle. Mutta mukautuvaisia ja sieviä tyttöjä kohdeltiin hyvin. Usein he tulivat raskaaksi vasten tahtoaan.

Olimme Bakassa, Girmaikin alueella. Tyttöjen, jotka kieltäytyivät leikkimästä perheenemäntää, täytyi rangaistuksena seistä vartiossa 3-4 tuntia yössä. Nuoret miehet jotka halusivat auttaa heitä saivat myös rangaistuksen – heidän tuli seisoa asennossa auringonpaisteessa koko päivä. Ne tytöt, jotka mukautuivat pelin sääntöihin, saivat hyvää kohtelua.

Ne jotka eivät enää kestäneet, jotka halusivat nähdä perheensä, pakenivat lopulta. Jotkut palasivat itse, toiset taas sotilaspoliisi otti kiinni ja heitä rangaistiin “helikopterilla” tai ”numero kahdeksalla” (”helikopterissa” uhrin kädet ja jalat sidotaan selän taakse ja hänet pannaan makaamaan vatsalleen yläruumis paljaana auringonpaisteeseen, sateeseen tai jäätävän kylmänä iltana). Joissain tapauksissa heidät valeltiin maidolla ja sen jälkeen määrättiin seisomaan tuntikausiksi aurinkoon. Heitä kutsuttiin koblelteiksi, lainsuojattomiksi, sotilaskarkureiksi.

Palveltuamme 18 kuukautta meidän täytyi jäädä kahden ylimääräisen kuukauden ajaksi. Silloin sota alkoi. Minun on vaikea kuvailla sitä. Se oli kauheaa. Esimerkiksi oli sääntö, että kun sotilas haavoittui, jikaalot (vanhat taistelijat) vietiin kenttäsairaalaan ensin. Heidät vietiin pois etulinjasta ensin, ei tavallisia sotilaita. Kerran viisi tai kuusi nuorta sotilasta kuoli tämän takia. Heidät vain jätettiin sinne. Kun yksikkö lähti pois rintamalta lepäämään, jotkut menivät suoraan perheidensä luokse ilman lupaa. Kun he palasivat ja yksikkö oli lähetetty takaisin rintamalle, nämä sotilaat laitettiin rangaistuksena suoraan etulinjaan. Joitakin jopa teloitettiin.

Olin saanut tarpeekseni sodasta. Ilmoittauduin sairaaksi, vaikka se merkitsi sitä että jouduin pysymään siellä enkä voinut mennä kotiin. Useiden pyyntöjen ja valitusten jälkeen sain viimein viiden päivän loman, mutta pysyin poissa kymmenen päivää. Sitten minua alkoi pelottaa ja palasin. Rangaistuksena jouduin kantamaan suurta vesisäiliötä ylös ja alas mäenrinnettä kokonaisen viikon..

Toukokuussa 1999 yksikön komentaja yritti raiskata minut. Huusin ja muita tuli avukseni estämään sen tapahtumasta. Vaadin, että häntä rangaistaisiin, mutta valitukseni toimittaminen hänen esimiehilleen oli hänen vastuullaan. Häntä ei rangaistu.

Toisen invaasion jälkeen yksikkömme sai koulutusta ja suoritimme kirjanpitokurssin. Palvelin yksikön hallinnossa ja tarkastin sen tuloja ja menoja. Esimieheni painosti minua ja kertoi minusta valheita, koska en mukautunut hänen vaatimuksiinsa. Hän syytti minua esimerkiksi rahan varastamisesta. Hän ilmoitti nämä syytöksensä esimiehilleen, jotta minua rangaistaisiin. Se oli sietämätöntä. Sen takia menin perheeni luokse Asmaraan. Kuukautta myöhemmin minut pidätettiin ja vietiin Gegjeretit poliisiasemalle. Sen jälkeen minut lähetettiin Adiabetoon. Vaadin toistuvasti: "Haluan, että minut viedään yksikkööni. Jos minua rangaistaan, haluan että minua rangaistaan siellä." Muutaman viikon kuluttua onnistuin kuitenkin pakenemaan Adiabeton vankilasta ja menin Adisegdoon.

Pysyttelin siellä yli vuoden. Minun piti piileskellä kaiken aikaa, vieraiden ei sallittu nähdä minua enkä voinut lähteä talosta. Myöskään naapureiden ei annettu nähdä minua, jotteivät he voisi ilmoittaa minusta poliisille. Näihin aikoihin tulin yhteyksiin isäni ystävien kanssa, jotka antoivat minulle opposition materiaalia, kuten ELF:n (Eritrean vapautusrintama). Koska olin ollut poissa pitkään, viranomaiset alkoivat painostaa isääni ja lopulta pidättivät hänet.. Hänen ystäviensä avulla kykenin vihdoin pakenemaan Sudaniin.

Bisrat Habte Micael, 28.5.2004

(The Broken Rifle #68, November 2005).