Israelin ydinaseet

David Polden

Israel oli ensimmäinen Lähi-Idän valtio, joka alkoi kehittää ydinaseita ja toistaiseksi ainoa, jolla on niitä. Se on myös alueen ainoa merkittävä valtio, joka ei ole allekirjoittanut ydinaseiden leviämisen vastaista sopimusta Algerian allekirjoitettua sen vuonna 1995. Kuitenkaan tämä ei ole estänyt muita alueen valtioita - ennen muuta Irakia ja Irania - tekemästä vakavia yrityksiä ydinaseiden tuottamiseksi tai hankkimiseksi.

Israelin hallitus on antanut ydinaseiden hankkimiselle suuren painon. Burrowsin ja Windremin mukaan kuuden päivän sota 1967 aloitettiin Israelin ydinasekapasiteetin suojelemiseksi. Päivää sen jälkeen kun kaksi egyptiläistä MIGiä lensi Dimonan reaktorin yli - mitä pidettiin pommihyökkäystä valmistelevana tiedusteluretkenä - Israel alkoi valmistella sodan aloittanutta estävää iskua Egyptiä vastaan. Samana päivänä kaksi Israelin ensimmäistä ydinasetta määrättiin saatettavaksi toimintakuntoon.

Israel haluaa myös päättäväisesti pysyä ainoana Lähi-Idän ydinasevaltiona. Kesäkuussa 1981 se pommitti Osiraqin ydinreaktorin Bagdadin esikaupungissa vähän ennen kuin sen piti aloittaa toimintansa, yritettyään ensin sabotoida sitä muuten. Persianlahden sodan aikana tammikuussa 1991 amerikkalaiset pommittajat - tietojen mukaan Israelin vaatimuksesta - tuhosivat kaksi tutkimusreaktoria samalla alueella. Myöhemmin Israel on uhannut toimivansa Iranin ydinaseohjelmaa vastaan. Joulukuussa 1994 kenraali Uzi Dayan, Israelin armeijan suunnittelupäällikkö, puhui "merkittävästä edistyksestä Iranin ydinaseohjelmassa" ja sanoi että "(Israelin) täytyy valmistautua päätöksiin, joilla tämä uhka pyritään poistamaan".

Ydinaseettornan Lähi-ldän luomista vaikeuttavat myös monet maat, jotka ovat kehittäneet - tai kehittämässä - muunlaisia massatuhoaseita: kemiallisia tai biologisia aseita.

Israel otti pitkän askeleen kohti ydinaseen kehittämistä syksyllä 1956, jolloin se aloittl yhteistyön Ranskan kanssa. Osana sitä Ranska näyttää suostuneen myymään Israelille ydinreaktorin ja muuta ydinaseiden tuottamiseen tarvittavaa teknologiaa. 1957 maat taas tekivät yhteistyötä ohjus-teknologian parissa, minkä seurauksena Israel tuotti Jeriko I-ohjuksen ja rakensi ranskalaisen ydinreaktorin ja maanalaisen plutoniuminerotuslaitoksen Dimonaan Negevin erämaassa. Vanunun mukaan Israel tuotti ydinaseisiin kelpaavaa plutoniumia vuodesta 1966 alkaen ja jossain vaiheessa vuosien 1964-67 välillä sillä oli tarpeeksi ydinaseita omaksuakseen - Cordesmanin sanoin, "julkilausumattoman ydinaseen - jolla Israel sai äänettömästi kaikki ydin-asekapasiteetin hyödyt ilman avoimesti julkilausutun ydinpelotteen haittoja."

USA myi Israelille F-4-hävittäjiä vuonna 1968 ja tämä lienee varustanut ne ydinaseilla. Joidenkin raporttien mukaan Israel oli sijoittanut rajoitetun määrän ydinkärkiä Jeriko I-ohjuksiinsa 1960-luvun lopussa.

Vuoden 1973 sodan aikana Israel on saattanut ollut lähellä ydinaseen käyttämistä. Time-lehden (April 1976) mukaan Israel saattu lokakuun 8. ja 9. päivän välisenä yönä kasaan 13 ydinpommia käyttövalmiuteen. Joidenkin lähteiden mukaan päätös tehtiin kun pohjoisen rintaman komentaja oli varoittanut armeijan komentaja David Elezaria ja puolustusministeri Moshe Dayania siitä, että rintamansa saattaa murtua. Dayanin on kerrottu saaneen pääministeri Golda Meirilta luvan varustaa ilmavoimat ydinaseilla. Niitä ei kuitenkaan käytetty kun kävi selväksi, että israelilaisten asemat Golanin kukkuloilla kestävät sittenkin. Burrowsin ja Windremin mukaan Israel oli ydinasehälyytystilassa myäs Persianlahden sodan aikaan, kun Irak ampui sinne Scud-ohjuksia. He väittävät, että Israel oli valmistautunut käyttämään ydinaseita, mikäli Tel Aviviin ja Haifaan olisi ammuttu myrkkykaasulla varustettuja ohjuksia.

Israelin ydinasetuotannon mittakaavasta on kiistelty, mutta yleisesti on hyväksytty, että maalla on yli 200 räjähdettä, joista isoimmat ehkä noin 100 kilotonnin vahvuisia (kahdeksan kertaa Hiroshiman pommi). Burrowsin ja Windremin mukaan Dimona tuottaa vuosittain plutoniumia noin 10 ydinpommin rakentamista varten. Niiden käyttämistä varten Israelilla on amerikkalaisia pitkän kantaman hävittäjiä (F-4E, F-16, F-15) ja liikkuvia laukaisualustoja sekä lyhyen- että pitkän kantaman ohjuksia varten; mukaan lukien Jeriko II ja Shavit-ohjukset, joiden kantama on arviolta 8.000 kilometriä. Tietojen mukaan se on myös tilannut Saksasta ohjuksilla varustettavia sukellusveneitä.

Israel on kehittõnyt myös "taktisia" ydinaseita, kuten tykistön ydinkranaatteja ja ydinmiinoja, kun strategian painopiste on siirtynyt massiivisesta ydinaseiskusta vastauksena arabimaiden mahdolliseen hyökkäykseen ("The Samson Option") ydinaseiden käyttöön taistelukentällä. Se investoi voimakkaasti myös väestönsuojeluun, satelliittivalvontaan ja ohjustentorjuntajärjestelmiin. Vaikkei Israel kykenisikään säilymään ikuisesti Lähi-ldän ainoana ydinasevaltana, se aikoo säilyttää teknologisen etumatkansa, joka takaa sen selviytymisen ja voiton mahdollisessa Lähi-Idän ydinsodassa.

Dimonassa Israelilla on tietojen mukaan myös maanalaisia laitteistoja kemiallisten aseiden tuotantoon, pommi-, ohjus- ja tykistövarastoja sekä biologisten aseiden laajamittaista tutkimusta. Mutta voisiko Israel joskus luopua ydinaseistaan? Ensin on sanottava, että ne ovat hyödyttömiä maan nykyisten ongelmien ratkaisemisen kannalta. Kun uhkakuva oli arabinaapureiden hyökkäys, massiivisen ydinasekoston uhka saattoi toimia pelotteena, mutta jopa sellainen pelote Israe1in kaltaisessa tiivisti asutussa, pienessä maassa muuttuu epõuskottavaksi kun mahdolliset viholliset ovat kehittäneet itselleen massa-tuhoaseita. Maggie O'Kanen ohjelmassaan "Riding the Storm; How to Tell Lies and Win Wars" esittämän todistusaineiston valossa näyttää siltä, että Persianlahden sodan päivien Patriot-torjuntaohjusuhon katteeksi ei löydy ilmeisesti yhtään alasammuttia Scudia.

Ja ydinaseet ovat hyödyttömiä terroristeja vastaan, yhtä hyvin palestiinalaisia kuin juutalaisiakin terroristeja. Jos Iranin hallitus tosiaankin kontrolloi esimerkiksi Hamas-järjestöä, Israelin Iranille esittämillä uhkauksilla saattaa olla jotakin vaikutusta, mutta kuten David Hirst on sanonut Guardian-lehdessä (15.3.1996), kyseessä on vain uusi ilmaus "illuusiosta, tai petoksesta, jota Israel on hellinyt syntymästään saakka: että todellinen vihollinen on aina ulkoinen, eikä välttämättä palestiinalainen".

Joulukuun 22. päivänä 1995 Simon Peres - edelleenkään myöntämättä että Israelilla on ydinaseita - kertoi lehdistötilaisuudessa että Israel on "valmis luopumaan ydinaseoptiosta", mikäli Lähi-Idän rauhansopimus saadaan aikaan. Tämä on yhdenmukainen Israelin toukokuussa 1995 julistaman poliitikan kanssa, jonka mukaan se suostuu ydinaseriisuntaan Lähi-Idässä kaksi vuotta arabimaiden ja Iranin kanssa solmittavan laajan rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Kuten Independent-lehden toimittaja kirjoitti 29. joulukuuta 1995: "arabikriitikkojen mukaan kyse on kaavasta, jolla asia lykätään määräämättömään tulevaisuuteen", mutta joka tapauksessa Israel edes puhuu ydinaseista luopumisesta rauhansopimuksen vastineena.

lähteet:

Anthony H. Cordesman: "Weapons of Mass Destruction in the Middle East"; Royal United Services Institute 1991.

Frank Barnaby: "How Nuclear Weapons Spread: Nuclear weapons proliferation in the 1990´s"; Routledge 1993.

Burrows & Windrem: "Critical Mass: The dangerous race for superweapons in a fregmenting world"; Simon & Schuster 1994.

(Campaign to Free Vanunu and for a Nuclear Free Middle East; Newsletter Summer 1996)