2.9.2011
Jan Oberg, kunniatohtori, rauhantutkija
TFF:n johtaja, The Transnational Foundation in Sweden
Käsikirjoitus valmistui 15. elokuuta, ts. muutamaa päivää ennen kuin Libyan kapinalliset etenivät Tripoliin.
Osa I - Prologi: mitä meidän olisi pitänyt oppia tähän mennessä
On turvallista olettaa, etteivät ihmiset yleisesti ottaen pidä sodasta tai rakasta sitä. He pitävät parempana rauhaa, ja Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan Unionin kaltaiset suuret järjestöt väittävät, että niiden suurin tavoite on maailmanrauha. On olemassa huomattavia rauhanpalkintoja, ja kaikki arvostavat M. K. Gandhin, Martin Luther King Jr:n, Dalai Laman ja Nelson Mandelan kaltaisia rauhanihmisiä, vain muutaman mainitakseni. Niille, jotka pommittavat, tappavat ja raiskaavat, ei ole mitään samanlaisia tunnustuksia. Tämän seurauksena kaikki sodat ja turvallisuus- ja puolustuspolitiikka legitimoidaan ylevillä motiiveilla, mukaan lukien halulla ylläpitää tai luoda rauhaa.
Tuoreessa Libyan tapauksessa yllättävän harvat ovat protestoineet, jos verrataan vaikkapa Irakin sotaan. Oikealta vasemmalle miehet ja naiset, ihmisoikeus- ja rauhanjärjestöt, samoin kuin monet intellektuellit, ovat – toki jotkut enemmän tai vähemmän empien – hyväksyneet NATO-maiden intervention, useimmiten viitaten siihen, että aikaa on niin vähän ja oli tapahtumassa tuhansien ihmisten joukkomurha. Ja tiedotusvälineet huusivat: tehkää jotakin! On vaikea uskoa, että he kaikki rakastaisivat sotaa, eikö olekin?
On todellakin! Ja näin ollen teemme tässä oletuksen, että he hyväksyivät sen enemmän tai vähemmän vastahakoisesti, koska eivät näe vaihtoehtoja sodalle – pommituksille ja interventioille. (Ja koska heitä houkuttelevat heidän omat puheensa jaloudestaan, mutta tämä on toinen asia). Niinpä, jos olisimme parempia löytämään vaihtoehtoja sodille, sotia olisi todennäköisesti vähemmän. Toinen nimi tälle on rauhan edistäminen – hoitokeinojen etsiminen oletusten, diagnoosien ja ennusteiden pohjalta, eikä vain niiden kriittinen analyysi. On välttämätöntä olla kriittinen, mutta se ei koskaan riitä muuttamaan maailmaa. Rauhanihmisten on aina ollut helppo – liian helppo – tuomita sodankäynti. Rauhanihmisten ja rauhanpolitiikan todellinen haaste on vastata seuraavaan kysymykseen: jos sota ei ole hyväksyttävää, miten voimme käsitellä konfliktia? Mitä välineitä voimme käyttää väkivallan sijasta?
Tämä neliosainen analyysi on yritys aktivoida vuoropuhelua joistakin mahdollista vastauksista. Ensimmäinen osa on pääosin teoreettinen ja yleinen. Toisessa ja kolmannessa sovellamme sitä Libyaan. Voit lukea vain yhden niistä, mutta jos haluat tehdä jotakin ja auttaa tekemään tästä paremman maailman, sallikaa minun sanoa, ettei ole mitään niin käytännöllistä kuin hyvä teoria, ja paras teoria on sellainen, joka perustuu ainakin jonkunlaiseen käytäntöön todellisessa maailmassa.
1. Ota opiksi
Olisi maailmalle hyväksi, jos päätöksentekijät pystyisivät vähentämään alttiuttaan toistaa edeltäjiensä virheet. Ainakin joidenkin oppien ottaminen Jugoslaviasta, Somaliasta, Georgiasta, Afganistanista ja Irakista – propagandan merkityksestä, sisällissotien luonteesta, jaloista motiiveista vs. valtioiden intresseistä, sotilaallisista interventioista sisällissotiin, lentokieltoalueista jne. – olisi auttanut meitä selviytymään paremmin Libyan tapauksessa ja ajan kanssa siirtymään harrastelijamaisuudesta ammattimaiseen kansainväliseen konfliktinhallintaan, joka perustuu koulutettuun asiantuntemukseen (samalla tavoin kuin sotilaallinen toiminta perustuu ammattimaiseen tietoon, koulutukseen ja historiallisiin kokemuksiin).
Siis, ota opiksi aikaisemmasta konfliktien väärinhallinnasta ja kehitä taitojasi. Se auttaa sinua palvelemaan esimerkkinä muille ja olemaan periaatteellinen epävakaan ja omaa etua tavoittelevan sijaan.
2. Kerää riittävästi tietoa
On erittäin tärkeää omata vähintään jonkunlainen perustietämys konfliktin osapuolista – laajasti määriteltynä – ja itsestämme useimpien konfliktien osallisena. Länsi ei ole jalo välittäjä, se on historiallinen osapuoli käytännössä kaikilla konfliktialueilla. Meidän täytyy tietää enemmän Libyan historiasta, sosiaalisesta rakenteesta, poliittisesta kulttuurista, modernista kehityksestä, beduiinien ajattelutavoista, paikallisista rauhan- ja konfliktiperinteistä ja taloudesta yksinkertaisesti jo siksi, että tietäisimme, kuinka kansa ja sen johtajat todennäköisesti reagoivat siihen mitä me teemme. Ja tarvitsemme tiedotusvälineitä, jotka kykenevät kertomaan meille näistä asioista, ei pelkästään näyttämään kuvia sodasta, sotilasparaateista ja johtajista, joiden ne yhtäkkiä ovat päättäneet olevan ‘diktaattoreja’.
Siis, tunne osapuolet, tunne ‘vihollinen’ ja – ei vähimpänä – tunne itsesi! Mainostoimistomaiset viestit ja nokkelat mediaesitykset eivät saa korvata tietoa osapuolista, heidän ongelmistaan ja ammattimaisuudestaan konfliktinhallinnassa. Ne, jotka antavat niiden korvata, lankeavat omaan ansaansa – todennäköisemmin ennemmin kuin myöhemmin.
3. Pyri moninaisuuden ymmärtämiseen
Jos totuus on sodan ensimmäinen uhri, moninaisuuden ymmärtäminen on toinen. Keskittyminen vain Gaddafiin (kuten tiedotusvälineet tekevät) ja yhden miehen näkeminen kaiken perussyynä (kuten poliitikot tekevät) on inhimillistä typeryyttä, vaarallista tietämättömyyttä minkä tahansa konfliktin missä tahansa monimutkaisesta luonteesta. Kaikki ei ole hyvin Irakissa, koska Saddam on kuollut. Kaikki ongelmat eivät ratkea. jos ja kun Gaddafi menee. (Eikä myöskään Obama muuttanut kaikkea hienoksi USA:n ulkopolitiikassa).
Siis, uskomus, että kaikki on hienosti jos yksi mies tulee tai menee, on resepti virheelliselle politiikalle – kuten olemme nähneet kaikkialla muualla. Ollaksesi varmalla pohjalla kysy paljon kysymyksiä ja etsi vastauksia monilta ja erilaisilta ihmisiltä – tai joudut yllättymään myöhemmin!
4. Analysoi konfliktia, ongelmaa - älä jakele syyllisyyttä
Konfliktianalyysissä on vähintään neljä elementtiä: Mitkä ovat osapuolet? Minkälaiset ovat heidän asenteensa? Millaista on heidän käytöksensä? Ja mistä konfliktissa on kysymys? Ole tietoinen siitä, että heillä on oma sisältä päin syntynyt ymmärryksensä konfliktista, ja sinun ymmärryksesi on ulkopuolisen.
Kun sinulla on vakaa ymmärrys näistä asioita, tee diagnoosisi, ennusteesi ja hoitosuunnitelmasi – ennen kuin puutut asiaan. Voimme omaksua lääketieteestä ja terveydenhoidosta paljon konfliktien käsittelyyn ja konfliktinhallintaan; ammattilääkäri ei vain syytä potilasta sairaudesta, vaan keskittyy hoitoon, parantamiseen, terveyden palauttamiseen ja sairauden ehkäisemiseen tulevaisuudessa. Lyhyesti sanottuna hän keskittyy ratkaistavaan ongelmaan sen sijasta, että sokaistuisi etsimään syyllistä.
Siis, ole kova ongelmaa kohtaan ja pehmeämpi ihmisiä kohtaan ja ymmärrä, että jos diagnoosisi on väärä, kaikki muukin menee väärin! Tämän tehdäksesi tarvitset ammattimaisia konflikti- ja ratkaisuasiantuntijoita, alueen asiantuntijoita jne. – jos et konsultoi ammattilaisia, tulos on yhtä surkea kuin silloin, kun joku yrittäisi leikata syöpäpotilasta ilman mitään lääketieteellistä koulutusta.
5. Se on heidän konfliktinsa, ei sinun
Jos uskot, että tiedät paremmin kuin osapuolet ja että sinulla on ratkaisu, jota he eivät kykene näkemään, teet enemmän pahaa kuin hyvää. Jos puutut asiaan, sinun on pidettävä mielessä, että kyse on heidän konfliktistaan ja näin ollen ainoa(t) toimiva(t) ratkaisu(t) ovat sellaisia, joiden kehittämiseen he ovat osallistuneet ja joiden kanssa he ovat halukkaita elämään sen jälkeen, kun sinä olet lähtenyt.
Siis, hetkellä jona varastat konfliktin heiltä sanellaksesi ratkaisun tai uhkailemalla sen saavuttamiseksi tai väittämällä tietäväsi paremmin – sinusta tulee osapuoli, ei välittäjä, eikä koskaan rauhantekijä.
6. Laajenna konfliktin aluetta
Älä ajattele hetkeäkään, että kysymys on vain Libyasta. Kysymys on koko Lähi-Idästä, lännen tulevasta yhteenotosta BRIC-maiden kanssa (Brasilian, Venäjän, Intian ja ei todellakaan vähäisimpänä Kiinan). Kysymys on maailman öljyn hallinnasta tulevaisuudessa ja siihen liittyvistä rahavirroista jne, ei vähiten Afrikassa. Kysymys on Euroopasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä.
Siis, sota-alue on vain kuin teatterin näyttämö, siellä näyteltävä draama rakentuu materiaalille, joka on peräisin yhteiskunnasta teatterin ulkopuolelta.
7. Laajenna konfliktin aikarajaa
Älä usko hetkeäkään, että kysymys on Libyasta helmikuussa 2011. Kysymys on Libyasta yli sadan vuoden ajalta sen jälkeen, kun se miehitettiin vuonna 1911. Italian Pohjois-Afrikka jaettiin itäiseen Kyrenaikaan ja läntiseen Tripolitaniaan, samankaltainen jako kuin tänään. Kysymys on itsenäisyyden puolesta taistelevista libyalaisista ja kymmenistä tuhansista italialaisten taisteluissa tappamista ja leireillä kuoliaaksi näännyttämistä ihmisistä. Kysymys on briteistä, jotka hallitsivat itää ja länttä 1943-51 ranskalaisten kontrolloidessa samaan aikaan maan eteläistä kolmannesta, Fezzania. Kysymys on itsenäisyydestä kuningas Idrisin vallan alla 1951-69 ja Gaddafin vallankumouksesta 1969-2011, joka on luonut maan, joka poikkeaa kaikista muista.
Siis, kytke tapahtumiin historiaa, myös sitä historiaa, joka sisältää oman läntesi tuomat kauhut ja vihan menneisyydessä.
8. Katso kuinka väkivallattomia ja väkivaltaisia sosiaalisen muutoksen menetelmiä käytetään
Miksi tilanne meni väkivaltaiseksi Libyassa? Kuka aseisti Gaddafin ja teki hänestä “diktaattorin”, kuten länsimaalaiset yhtäkkiä alkoivat häntä kutsua? Kuka aseisti kapinalliset? Miksi kapinalliset kääntyivät väkivallattomuudesta väkivaltaan ja kaiken ulkomaisen intervention kieltämisestä sen kerjäämiseen? Neljännessä kohdassa esittämiemme kysymysten mukaisesti: mitä väkivallattomilla keinoilla voidaan saavuttaa missäkin olosuhteissa? Mitä väkivaltaisille keinoilla voidaan saavuttaa missäkin olosuhteissa?
On mielenkiintoista, että nykyhistoriamme tuntemat vapaustaistelut autoritäärisiä johtajia vastaan ovat olleet valtaosin väkivallattomia ja epäonnistuneet silloin, kun väkivalta on hallinnut. Vain tietämätön ja laiska intellektuelli kannattaa väkivaltaa tutkimatta väkivallattomia mahdollisuuksia. Lääkäri ei voi koskaan oikeuttaa muuta verenvuodatusta ja kipua kuin sen, joka on välttämätöntä potilaan parantamiseksi.
Siis, ollaksesi varmalla pohjalla tutki väkivallattomuuden mahdollisuuksia jokaisessa konfliktissa ennen kuin alat suositella väkivaltaisia menetelmiä, jotka vuorostaan pitää nähdä sen valossa, mitä haluat saavuttaa. Kuten Gandhi sanoi, keinot luovat tarkoituksen.
9. Käytä vähän tervettä järkeä, empatiaa ja inhimillistä psykologiaa
Päätöksentekijä tapaavat tehdä virhepäätelmiä konfliktitilanteissa, esimerkiksi uskoessaan, että ”he” reagoivat niin kuin ‘me’ tahdomme heidän toimintaamme reagoivan – ja yllättyvät, kun niin ei tapahdu. Vaikkapa Gaddafin ja hänen hallituksensa asemaan eläytyminen ei ole merkki sympatiasta, vaan järkevästä empatiaperusteisesta analyysistä: mitä ‘me’ tekisimme, jos ‘he’ tekisivät meille sen, mitä olemme nyt tekemässä heille? Hyvien vastauksien löytäminen tällaisiin kysymyksiin minimoi väärintekemisen riskin ja toiveajatteluun perustuvan toimimisen – he tekevät niin kuin me sanomme!
Toiseksi, miksi päätöksentekijät niin usein uskovat, että menetelmä, jonka tiedämme toimimattomaksi läheisemmissä ihmissuhteissa – kuten väkivallalla uhkaaminen tai jonkun nöyryyttäminen – toimisi kansainvälisellä tasolla? Kolmanneksi, opi historiasta, ettei ole pitkällä tähtäimellä toimivaa toteuttaa politiikkaa siltä perustalta, että ”meille” on yhdenlaiset normit ja säännöt ja ”heille” toisenlaiset.
Ottaen huomioon viimeaikaiset kokemukset, läsnä on myös toinen – ehkäpä
inhimillinen, mutta yhtä kaikki tuhoisa – olettamus: viholliseni vihollinen on ystäväni. Tämä on aivan liian mekaanista. Jonkun määritteleminen hyväksi vain siksi, että hän vastustaa jotakin ‘pahaa’,voi hyvin johtaa sinut kuiluun, jossa ‘ystävät’ eivät ole yhtään parempia yrittäessään täyttää aikaisemman vihollisesi jättämän valtatyhjiön!
Siis, on viisasta jatkuvasti kyseenalaistaa omat oletuksensa ihmisistä, kulttuureista ja politiikasta ennen kuin puutumme jonkun muun konfliktiin – ja parempi käyttää aikaa suunnitteluun asioiden korjaamiseksi kuin syöksyä päätökseen ja saada asiat huonommaksi. Ja koska ihmiset eivät ole tyhmiä, kaksinais- tai kolminaismoraali paljastuu.
10. Ole tietoinen rajoituksistasi ja puolueellisuudestasi – älä sitoudu ylimielisyyteen!
On osoitettu kerta toisensa jälkeen, että maailmanjärjestelmä investoi miljardeja ja miljardeja sotakoneisiin, mutta kaikkein perustavanlaatuisinkin puuttuu, kun on kyse siviililuontoisesta konfliktinhallinnasta, rauhankoulutuksesta, rauhan- ja konfliktintutkimusakatemioista, kansainvälisten konfliktien inhimillisen ulottuvuuden tutkimisesta jne. Voimme tappaa satoja miljoonia kanssaihmisiämme hyvin suunnitellussa, edistyneessä ydinsodassa, suunnittelemme pystyvämme ampumaan ohjuksia alas ohjuksilla ja osaamme tehdä iPhoneja.
Mutta ihmiskunta ei vieläkään tiedä, kuinka elää ja kukoistaa yhtenäisenä erilaisuudessa. Se ei ole ratkaissut köyhyyden ja rakenteellisen alikehityksen ongelmia, inhimillinen kärsimys on kestämätöntä, vaikka jotkut saattavatkin sanoa, että joidenkin indikaattorien mukaan maailma on parempi paikka kuin se oli muutama vuosikymmen sitten. 50-60 vuoden ajan olemme tienneet, että öljyn kulutushuippu on näköpiirissä ja sen jälkeen se hupenee, muttemme ole tehneet paljoakaan ratkaistaksemme haasteen. Voit jatkaa itse!
Vahvimmalla on vähän viisautta, vaan sen sijasta mielikuvitukseton, lähetyssaarnaajamainen ja syvästi väkivaltaan suuntautuva ajatus, että kaikkien pitää tulla samanlaisiksi kuin me, ts. suuri maailmanlaajuinen standardisointiprojekti. Suoraan sanottuna tämä totaalinen epäsuhta sotilaallisten ja inhimillisten investointiemme välillä ei anna kovin vaikuttavaa kuvaa, kun puhutaan konflikteista.
Siis kun konflikti tapahtuu – ja niin aina käy – primitiivireaktio kuuluu: lähettäkää merijalkaväki tai ilmavoimat, tapa ensin ja kysy myöhemmin. Yksi syy siihen, miksi monet muutoin järkevät ihmiset kannattavat väkivaltaa on se, etteivät he näe vaihtoehtoja, mutta toinen on se, että sotilaallisen voiman käyttäminen on niin helppoa – se on saatavilla ja valmiina käytettäväksi. Mitä enemmän sinulla on sitä, sen helpompaa se on ottaa hyllystä ja panna ampumaan kaikkiin suuntiin. Kysy, kuinka paljon aseistusta maalla tai kulttuurilla on, ja sinulla on aika hyvä indikaattori siitä, kuinka interventionistinen ja liipaisinherkkä se on.
Niinpä ei ole mitään NATO:a vastaavaa, ei ole rauhanministeriöitä ja akatemioita, rauhantutkimuksella ei ole käytännössä katsoen lainkaan rahoitusta verrattuna sotilastutkimukseen – ja konfliktijournalismia on vain vähän verrattuna sotaraporttien ja väkivaltaisen kuvaston tulvaan. On asepalvelus, muttei vastaavaa siviililuontoista rauhanpalvelusta – voit jatkaa itse muilla asioilla, jotka kertovat aikamme militaristisesta yhteiskunnasta.
Siis, kansainväliseltä ”yhteisöltä” puuttuu surullisen paljon normeja, päätöksentekomekanismeja, hallintoa, organisaatiota, koulutusta ja siviililuontoista konfliktinhallintaa. Se on täysin epätasapainossa. Kun konflikti tapahtuu, meillä on eniten sitä, mitä tarvitsemme vähiten ja vähiten sitä, mitä tarvitsemme eniten: kykyä pysyä sivistyneinä.
Ei auta paljoakaan, että työkalupakissasi on viisi vasaraa, jos ikkuna on rikki tai tapetti pitää liimata seinään. Lopputulos on todennäköisesti se, ettei ole ikkunoita ja seiniä ollenkaan.
On syy siihen, miksi modernissa historiassa suuret, sotilaallisesti vahvat maat ovat hävinneet sotia pienemmissä maissa. Ne häviävät myös Libyassa.
Kaikkivoipaisuus on huono kompassi ja sota vanhentunut tapa hoitaa ihmiskunnan ongelmia. Ammattimainen konfliktinratkaisu ja rauhantekeminen on esiin nouseva paradigma.
Osa II – Mitä olisi pitänyt tehdä ennen kuin NATO/USA päätti pommittaa?
Seuraava perustuu tietoisesti naiiviin olettamukseen: että kansainvälinen niin kutsuttu yhteisö todella yritti ratkaista vakavan sisäisen konfliktin Libyassa. Ja esittämämme kysymys on: mitä tämän olettamuksen perusteella tulisi tehdä? Jos taas todellisuudessa on kysymys valtapelistä – olisi siinä sitten kysymys puhtaasta läntisestä interventionismista, kullasta, finanssipääomasta, öljystä tai primitiivisestä halusta yksinkertaisesti tappaa joku josta ei pidä – silloin alla olevat ajatukset ja ideat tietysti ovat naiiveja.
Mutta jos näin on, meidän on myös pakko tehdä surullinen johtopäätös, että jalot länsivaltojen asettamat motiivit tarpeesta pelastaa ihmishenkiä, silottaa tietä demokratialle, suojella yms. ovat pelkästään huijausta ja propagandaa – ja itsepetosta.
Alla otan nämä jalot motiivit vakavasti ja kysyn: jos uskomme niihin, mitä sitten pitäisi tehdä?
1. Paljon parempi tiedonkeruu ja ennakkovaroitusten huomioiminen
Yleisesti ottaen voidaan turvallisesti olettaa, että ulkomaisia yksikköjä ja tiedusteluväkeä oli paikalla Libyassa kauan ennen kuin kaikki tapahtui. Brittiläisen SAS:n yksiköiden tiedetään olleen siellä. Näin ollen ei ole uskottavaa, että kaikki tapahtui yllätyksenä, erityisesti kun otetaan huomioon kansannousut Tunisiassa ja Egyptissä. Parempi tiedustelu olisi tarkoittanut mm. sitä, että olisimme tienneet enemmän Gaddafin aikomuksista ja sotilassuunnittelusta samoin kuin siitä, keitä kapinalliset/vapaustaistelijat olivat.
Aikapaine, johon niin usein viitataan, ei ole uskottava. Totuus on, että läntiset päätöksentekijät olivat saaneet surullisen vähän informaatiota niiltä, joiden pitäisi olla tietoisia maailman asioista ja antaa ennakkovaroituksia, jotka estäisivät johtajia joutumasta yllätetyiksi, sekä tarjota hyvissä ajoin informaatiota laadukkaiden päätösten tekemiseksi paniikkipolitiikan sijasta.
Näin ollen oli enemmän aikaa päättää mitä tehdä. Kyseessä on yhteiskunta, jossa olemme tehneet lukuisia sopimuksia ja jonka johtajaa läntiset tiedustelupalvelut ja muut toimijat ovat väitetysti yrittäneet tappaa useita kertoja – no, sellaisesta yhteiskunnasta meidän täytyy myös tietää melkoisen paljon. Ja jos läntiset johtajat tiesivät, he jättivät tämän tiedon huomiotta muista syistä.
Tämä huomioon ottaen on ihmeteltävä: missä olivat ennakkovaroitukset, ennakkokuuntelu ja ennaltaehkäisevä toiminta, jonka tarkoitus olisi estää väkivaltaisia konflikteja Libyan yhteiskunnan sisällä puhkeamasta.
2. Tiedonhankintalähetystöt, tunnustelevat keskustelut, kuulemiset, asianomaisten kokoaminen yhteen
Kaiken konfliktinhallinnan peukalosääntö pätee tietysti myös tähän tapaukseen: älä koskaan sekaannu muiden konfliktiin tekemättä läksyjäsi. Presidenttien, pääministerien, ulko- ja puolustusministerien olisi pitänyt kerätä kaikki mahdollinen materiaali Libyasta ja muilta alueen asiantuntijoilta, konfliktinratkaisun asiantuntijoilta, islamilaisen ja beduiiniajattelun tuntijoilta jne. ja kuunnella heidän mielipiteitään. Yksi tai useampia valtuuskuntia olisi voitu lähettää Libyaan keskustelemaan kaikkien osapuolten kanssa, ei vain kapinallisten.
Lisää tiedonkeruuta olisi voitu tehdä kutsumalla konfliktin eri osapuolia EU:in, järjestämällä kuulemistilaisuuksia Euroopan parlamentissa ja Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa. Antaisimme osapuolten kertoa tarinansa maailmalle, vastata valistuneiden mediaihmisten ja muiden kysymyksiin – ja saattaisimme alkaa käsittää monimuotoisuutta ja saada laajemman ymmärryksen.
Ottaen huomioon globaalin mediarakenteen ei ole syytä, mikseivät CNN, Aljazeera, BBC ja monet muut voisi järjestää paneelikeskusteluja ja pyöreän pöydän tapaamisia, joissa konfliktin osapuolet voisivat kohdata toisensa – ja kuunnella toisiaan – sivistyneellä tavalla. Itsessään se antaisi tiedotusvälineille mahdollisuuden tehdä omaa työtään samalla kun ne edesauttaisivat vähän rauhan saavuttamista sen sijasta, että ne mobilisoivat energiaa sotaan.
Kaikella kunnioituksella: Ranskan ulkopolitiikan perustaminen itsekeskeisen julkkisfilosofin valistumattomien näkemysten varaan kertoo vain yhden asian: kuinka perusteellisten huonosti varautunut Ranska, ja sen puoleen koko maailma, on, kun kysymys on konfliktinhallinnasta ja rauhantekemisestä.
Mikäli YK olisi säilyttänyt vanhan tiedonhankintakapasiteettinsa tai yksikkönsä, joiden tarkoitus on oppia aikaisemmista kokemuksista, tai jos sillä olisi ollut riittävästi tiedonkerääjiä ja sovittelun ammattilaisia, olisi ollut mahdollista kehittää paljon laajempi ymmärrys ja keksiä monipuolisempia ratkaisuja kuin ”ainoa vaihtoehto lentokieltoalue”, mikä tarkoitti yksinkertaisesti aggressiota toista suvereenia valtiota vastaan (mitä taas Gaddafi ei ole tehnyt).
Mainitaksemme vain yhden hyödyn: olisimme välttäneet klassisen konfliktin latistamisen, johon sisältyy uskomus, että monimutkaisissakin konflikteissa on vain kaksi osapuolta, joista toinen on valkoinen ja toinen musta – harmaan häivähdyksiä ei ole, eikä muita osapuolia. Libyalaisen yhteiskunnan yksinkertainen tarkastelu antaa heti tiedon, että yhteiskunnassa, joka jakautuu lähes 150 suku/klaaniyksikköön, ja jossa elää noin kuusi miljoona libyalaista ja puolitoista miljoonaa ulkomaalaista, työläisiä ja muita, on rajaton potentiaali konflikteihin.
Ei tarvitse olla ennustaja nähdäkseen myös, että on suuri konfliktiin tosiasiallisesti osallistuva osapuoli, vaikkakin enemmänkin piilevä kuin ilmenevä: ne, jotka eivät oletettavasti kannata Gaddafia eivätkä kapinallisia.
Voisi myös saada jotain käsitystä mahdollisesta vastauksesta kysymykseen: Millainen tyhjiö syntyy, jos Gaddafi syrjäytetään tai tapetaan? Mitkä ryhmät yrittävät täyttää sen ja millä keinoilla?
Yksi kaikkein naiiveimmista henkilöihin takertuvan lännen uskomuksista on, että ongelmat aiheuttaa yksi ihminen muutaman ympärilleen kerääntyneet lojalistin kanssa – esim. Mohammed Farah Ideed, Saddam Hussein, Slobodan Milosevic, jne. – ja että kaikki on hienosti, kunhan vain tuollaiset johtajat kaatuvat. Ilman perusteellista diagnoosia kaikki – kaikki – mitä tapahtuu myöhemmin menee pieleen ja suurinta osaa tulevaisuuden tapahtumista määrittää pyrkimys peitellä huonoa diagnoosia – ikään kuin lääkäri tekisi lukuisia uusia leikkauksia ja vuodattaisi lisää potilaan verta, koska alunperin luultiin, että oli amputoitava jalka, vaikka parempi diagnoosi olisi johtanut täysin erilaiseen ja tehokkaaseen hoitoon.
3. Yhteistyö ja koordinaatio paikallisten järjestöjen kanssa
Historian, rakenteen, kulttuurin ja uskonnon suhteen Libya on osaksi länttä, osaksi Lähi-Itää ja hyvin voimakkaasti Afrikkaa. On mahdollista, että on olemassa hallituksia, jotka olisivat sekä ymmärtäneet Libyaa paremmin että päässeet paremmin yhteyksiin sen hallituksen kanssa kuin Ranskan, Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Yhdysvaltojen hallitukset. Olennaisimmat paikalliset järjestöt olisivat tietysti olleet Afrikan Unioni, Arabiliitto, ehkä Persianlahden yhteistyöneuvosto ja OPEC. Näitä kaikkia järjestöjä läntiset tiedotusvälineet ja valtioiden rahoittamat turvallisuusasiantuntijat kutsuvat tehottomiksi ja kyvyttömiksi toimimaan – huomaamatta, että sama pätee Euroopan Unioniin, ehkäpä vain suuremmassa määrin.
Jos nämä instituutiot olisi systemaattisesti osallistettu ja luotu niiden välillä jonkunlainen työnjako, olisimme luultavasti päässeet todistamaan enemmän näkemysten moninaisuutta, keskustelleet erilaisemmista näkökulmista – olisimme nähneet paljon enemmän huomiota kiinnitettävän siviililuontoisiin poliittisiin menetelmiin ja neuvotteluihin sen sijaan, että lännessä uskomme tietävämme kaiken ja pystyvämme pyörittämään asiaa yksin – jolloin olemme pakotetut tekemään kaikki yksinkertaistukset ja virheet asetetun päämäärän, konfliktinratkaisun, saavuttamisen kannalta. Olisimme voineet todistaa myös korkeampaa kulttuurista herkkyyttä ja kunnioitusta.
Vuonna 2011 olisi ollut luontevaa olettaa edistyneiden EU:n ja YK:n omaavan mekanismeja, joilla ne kykenisivät aina käsittelemään konflikteja yhteistyössä alueellisten järjestöjen kanssa ja kunnioittamaan YK:n periaatetta, jonka mukaan yritetään saavuttaa ‘rauha rauhanomaisin keinoin” ennen kuin turvaudutaan pommittajiin ja lentotukialuksiin.
Ikävä kyllä kansainvälinen yhteisö ei kuitenkaan ole näin kypsä, sen hallitukset eivät ole näin päteviä konfliktitilanteissa eikä sen kiinnostus kansalais/inhimilliseen turvallisuuteen niin suurta, että tällaisia mekanismeja olisi olemassa. Jokainen maailman hallitus on vuosikymmenten aikana investoinut niin paljon enemmän armeijoihin, että se on ainoa hätätilanteissa käytettävissä oleva työkalu. ‘Lähettäkää merijalkaväki’ voi olla oikeutettu vaatimus joissain tilanteissa, mutta jos sanoo niin vain siksi, ettei ole muita ajatuksia siitä kuinka käsitellä tilannetta, kaikki on varmasti lopuksi huonommin.
4. Vältä sanomasta paniikkia aiheuttavia, vihaa kylväviä ja loukkaavia asioita – käsittele konfliktia vain ratkaistavana ongelmana
Niiden, joiden kanssa on tarkoitus työskennellä ratkaisun löytämiseksi – kuten suostuttelemaan Gaddafi lopettamaan omien kansalaistensa tappaminen, hyväksymään tulitauko tai luopumaan vallasta – syytteleminen tai demonisointi ei ole hyödyksi, lievästi sanottuna. Se näyttää olevan juurtunut siellä täällä esiintyviin perusvietteihin kostaa, tappaa ja saada nopea voitto, ja kertovan niistä. Näin ollen jonkun syyttäminen kansanmurhan suunnittelemisesta ilman minkäänlaisia todisteita tai muuttaminen muutamassa päivässä ‘everstistä’ ja ‘valtion päämiehestä’ ‘diktaattoriksi‘ on vastoin kaikkea ammattimaisuutta.
Olisiko yksikään läntinen johtaja istunut alas neuvottelupöytään sellaisen kanssa, joka on kutsunut häntä ‘hulluksi koiraksi’ tai ‘diktaattoriksi’ tai ‘rikolliseksi’ ennen kuin mitään muuta on tehty? Vastaus on ilmeinen.
‘Lentokieltoalue’ ehkä kuulostaa hienolta, mutta oli kolme syytä siihen, miksi se ei nousisi siivilleen sovittelun ja konfliktinratkaisun kannalta: se oli ainoa olemassa oleva suunnitelma (älyllistä köyhyyttä, kun ei ole muuta mahdollisuutta minkä varaan laskea), se oli sekä de facto että de jure aggressio itsenäistä valtiota vastaan; toisin sanoen osoitus lain halveksunnasta ja juuri sitä, mitä syytimme Gaddafin osoittavan. Ja kolmanneksi se antoi väärän signaalin: ei väliä mitä te teette tai ette tee, me aiomme pommittaa teitä.
Hallintojärjestelmän vaihtaminen on toinen ajatus, joka ei nouse siivilleen pohjimmiltaan samasta syystä. Järjestelmä voi toki muuttua, mutta – demokratiateorian mukaan – vain ihmisten tahdosta tai joidenkin eliittien neuvotteluprosessien kautta, jotka tavallisesti vievät varsin paljon aikaa. Järjestelmän vaihtaminen sotilaallisella interventiolla, yrittämällä tappaa tai tappamalla yksittäisiä johtajia ja heidän perheitään, ei tule kysymykseen konfliktinratkaisun näkökulmasta – mutta tilanne on tietysti toinen, kun katsotaan interventionistis-imperialistisesta tai uuskolonialistisesta näkökulmasta. Jos sanotaan ja tehdään kaikki tämä, ei ehkä ollakaan yrittämässä ratkaista konfliktia mahdollisimman väkivallattomasti ja auttamassa kansalaisia kohti demokratiaa. Pikemminkin näitä käsitteitä käytetään tekosyynä ylivallan politiikalle, nöyryytykselle ja omien strategisten ja muiden intressien toteuttamiselle. Joka tapauksessa vastustajasi varoitusvalot ja hälytysäänet laukeavat niiden kuulemisesta.
Siis, karkeasti ilmaistuna, jokaisesta maasta ja kansainväliseltä yhteisöltä puuttuvat edelleen jopa alkeismuodot ammattimaisesti toimivasta ja tehokkaasti rakennetusta konfliktinhallinta-apparaatista.
5. Kansainvälisen välityskomission perustaminen
Todellinen sovittelu ja ongelmanratkaiseminen vaatii ainakin vähimmäismäärän objektiivisuutta tai puolueettomuutta. Olisimme palvelleet rauhan asiaa paremmin, mikäli olisimme koonneet todella maailmanlaajuisen komission, johon kuuluisi ihmisiä kaikilta mantereilta, eri uskontokunnista ja korkeista asemista – entisiä YK-ihmisiä, Nobelin palkinnon vastaanottajia, kulttuuri-ihmisiä – jotka olisivat voineet sukkuloida eri pääkaupunkien välillä ja keskustella pitkään jokaisen Libyan osapuolen kanssa; eräänlaisen jimmycartermaisen hankkeen, joka osoittaisi kunnioitusta kaikille osapuolille (laajasti määriteltynä) ja toimisi ammattimaisella tavalla niin, ettei sitä voitaisi syyttää minkään osapuolen puolelle asettumisesta.
Sen jäsenillä olisi runsaasti pätevyyttä ja henkilökohtaisia kokemuksia ja he tulisivat maista, joilla ei ole mitään intressiä saada jotain tiettyä ratkaisua Libyan konfliktiin. He toimisivat vain omasta puolestaan, eivätkä edustaisi millään tavalla mitään maata. Komission tehtävä voisi olla esittää vaikkapa kaksi-kolme vaihtoehtoa osapuolille, eri järjestöille ja maailmanyhteisölle.
Mikä ilahduttava, innovatiivinen ajatus olisikaan, jos tällaisen komission ehdotukset nousisivat vilkkaan keskustelun kohteeksi parlamenteissa, tiedotusvälineissä, blogeissa ja muualla ja rohkaisisivat sekä kansalaisia että asiantuntijoita keskustelemaan siitä, mikä olisi paras mahdollinen ratkaisu konfliktiin.
6. Sitoudu tiettyihin periaatteisiin, vältä selektiivisiä toimenpiteistä äläkä nosta itseäsi ylivertaiseen asemaan
Laita periaatteesi kuntoon ja käytä niitä periaatteellisella tavalla – älä kerro maailmalle, että humanitääriset huolenaiheesi ovat niin syvät ja jalot Libyan tapauksessa, jossa lopulta vain vähän ihmisiä on tapettu, kun et ole nostanut sormeasikaan Norsunluurannikolla, Bahrainissa, Syyriassa ja ehkäpä ennen kaikkea Israelin lakia – ja YK:n päätöslauselmaa – uhmaavan, vuodesta 1967 jatkuneen miehityksen sekä paljon Gaddafin ihmisoikeusloukkauksia pahemman, systemaattisesti kaikkia mahdollisia lakeja ja oikeuksia loukkaavan toiminnan Länsirannalla, Gazassa ja Libanonissa johdosta.
Vasta-argumentti kuuluu tietysti näin: ei ole halukkuutta eikä voimavaroja tehdä interventioita kaikkialle, missä tapahtuu asioita, joita ei voi hyväksyä. Vasta-argumentti tähän vasta-argumenttiin kuuluu luonnollisesti: osoita sitten meille edes yksi tapaus, jossa tehtiin sotilaallisen interventio nopeasti ilman mitään materiaalisia tai strategisia intressejä. Jopa puhtaasti humanitääriset huolenaiheet, kuten samanaikaisesti tapahtuva Afrikan sarven nälkäkatastrofi, joka uhkaa noin 12 miljoonaa ihmishenkeä, 2000 ihmistä kuoli päivittäin heinäkuussa 2011, ovat saaneet vain pienen osan siitä poliittisesta, taloudellisesta ja sotilaallisesta energiasta, joka kohdistettiin Libyaan.
Hallituksia, jotka ovat sitoutuneet syvästi ja pitkäaikaisesti inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen omien kansallisten ja vakiintuneiden intressiensä ulkopuolella, on harvassa. Siihen saakka kunnes reaalimaailmasta voidaan erottaa todistusta huolestuneisuudesta aidoista humanitäärisistä ongelmista – vaikkapa täyttämällä globaalit milleniumtavoitteet ja monet muut vuosikymmenet korkealla kansainvälisen politiikan agendalla olleen ydinaseriisunnan kaltaiset tavoitteet – käsitteet kuten velvollisuus suojella tai sotilaallinen interventio demokratian, ihmisoikeuksien (mukaan lukien naisten vapautuminen) ja hyvinvoinnin puolesta, voidaan kuitata jaloiksi päämääriksi, jotka on muutettu markkinointikikaksi, jolla sodat myydään tiedotusvälineille ja ne kustantaville veronmaksajille.
7. Olisi tullut kokeilla voimakasta YK-operaatiota, mutta tiedämme, miksi näin ei tehty
Olisi tullut kokeilla voimakasta YK-operaatiota, joka olisi kyennyt pitämään hallituksen ja kapinallisten joukot erossa toisistaan ja tappamasta toisiaan. Se olisi pitänyt sisällään kolme klassista osaa: hyvin aseistetun sotajoukon (vahvuudeltaan ehkä 20 000-30 000 sotilasta) eri puolilta maailmaa, sekä muutamia tuhansia YK-poliiseja ja YK:n siviili-ihmisiä eri puolilta maailmaa.
Libyan tapauksessa olisi tarvittu selkeä mandaatti puolueettomuudesta, mutta myös voimaa aseistariisua jokainen osapuoli, joka loukkaisi tulitaukoa tai hyökkäämättömyyssopimusta. Olisivatko osapuolet hyväksyneet tällaisen varhaisessa vaiheessa? Emme voi todella tietää, koska tällaista vaihtoehtoa ei koskaan otettu esiin, mutta kirjoittaja uskoo, että vastaus on myönteinen.
Miksi?
Gaddafi olisi ollut tarpeeksi fiksu ymmärtääkseen, että häviäisi taistelun pitkällä aikavälillä, mikäli Benghazin kapinalliset olisivat saaneet taakseen kansainvälistä tukea ajan kanssa. Tällainen operaatio olisi tehnyt hänestä pelin osapuolen, eikä vain väkivaltaisen hallituksenvaihdoksen kohteen.
Konfliktin varhaisessa vaiheessa kapinalliset olivat niin heikkoja, kouluttamattomia, organisoimattomia ja kokemattomia, että he – jotka alunperin vannoivat taistelevansa vain väkivallattomin keinoin – olisivat nähneet edukseen tehdä yhteistyötä kansainvälisen yhteisön kanssa ja näyttäytyä yhteistyöhalukkaina sen edessä, saada tämän avulla oikeutusta ja suojelusta hallitusta vastaan.
Kolmanneksi, suuri enemmistö libyalaisista olisi myös hyötynyt sellaisesta operaatiosta – he olisivat ansainneet rahaa kymmenistä tuhansista maassa olevista ulkomaalaisista, jotka olisivat antaneet ainakin jonkunlaista turvaa niille, jotka ovat aina, poikkeuksetta, joutuneet maksamaan sodankäynnin hinnan: viattomalle enemmistölle, joka ei ota aktiivisesti osaa taisteluihin, mutta on niiden uhri.
Se ei olisi ollut niin vaikeaa, eihän? 8000 sotilaan voimakas kanadalainen osasto kukisti Franjo Tudjmanin joukot Kroatian Itä-Slavoniassa alta aikayksikön – mikä olisi ollut täysin tehtävissä myös Libyassa. Tarvittiin joku, joka olisi kyennyt aseistariisumaan jokaisen, joka tunkeutuu aseiden kanssa suojellulle alueelle, ottaa aseet pois tältä tai tuolta osapuolelta ja laittaa ne varastoihin, joihin vain YK:n sotajoukoilla olisi ollut pääsy. Varastoihin päätyvät aseet avaavat oven mahdollisille neuvotteluille, eri osapuolten aseistaminen – kuten ennustettavasti tapahtui – vaikuttaa päinvastoin.
Historiallinen todistusaineisto ei tue uskomusta, jonka mukaan Gaddafia, hänen perhettään ja maataan voidaan pommittaa yötä päivää, ja tämä saa hänet taipumaan lännen tahtoon ja/tai antautumaan Kansainväliselle rikostuomioistuimelle; se on ymmärtämätön, jos ei typerä, olettamus. Uskomusta, että ihmiset tulevat NATO:n puolelle – ja libyalaiset seisovat kukkien kanssa tien varsilla kun joukot vyöryvät sisään – no, tämä läksy olisi pitänyt oppia Irakista.
Tavalliset ihmiset pitävät ulkopuolista sotilaallista painostusta, pommituksia ja tuhoamista nöyryyttävänä ja epäoikeudenmukaisena, vaikka vihaisivatkin johtajaansa. Tavallisesti sellainen kasvattaa ihmisten vihamielisyyttä länttä kohtaan ja tarjoaa johtajalle mahdollisuutta tulla sankariksi, seistä kansakunnan puolesta, tulla marttyyriksi jne. Ja näiden pommittavien maiden toimeksiantajat paikan päällä muuttuvat epäilyttäviksi muiden paikan päällä olevien silmissä: haluammeko uudet johtajat, jotka kutsuivat ulkomaat pommittamaan meidät palasiksi, jotta pääsisivät johtamaan meitä välittömästi (ei kannata unohtaa, että Benghazin taistelijat julistautuivat hyvin aikaisessa vaiheessa ainoiksi Libyan kansan legitiimeiksi edustajiksi!). Olen nähnyt itse, kuinka nämä psyykkis-poliittiset mekanismit toimivat entisessä Jugoslaviassa ja Irakissa ennen sotaa. En näe, miksi tilanne olisi erilainen Libyan tapauksessa.
Mutta minkäänlaista YK:n osallisuutta ei edes nostettu esiin. Miksi? Koska suuri enemmistö jäsenmaista ei vieläkään ymmärrä tai kunnioita sen peruskirjan normeja; koska yksikään vahvimmista kansainvälisistä toimijoista ei halua nähdä YK:n kaltaista järjestöä rinnallaan tai yläpuolellaan; koska YK ei koskaan toimi paremmin kuin sen jäsenvaltiot haluavat sen toimivan; koska YK:a on systemaattisesti heikennetty, alirahoitettu ja vajaakäytetty viimeisten 30 vuoden ajan ja koska pääsihteeri Ban Ki-moon on, ilman mitään epäilystä, heikoin – joku voisi sanoa epäpätevin ja selkärangattomin – YK:n johtaja järjestön historiassa.
Se tosiasia, ettei minkäänlaisesta YK:n rauhanturva- tai rauhantekemisinterventiosta koskaan edes keskusteltu – ei liioin keskusteltu tällaisen keskustelun puutteesta – on oire siitä, kuinka äärimmäisen vakava tilanne on: vahvat pitävät YK:a täysin irrelevanttina, lukuun ottamatta sen roolia viikunanlehtenä reaalipolitiikan strategioille.
8. Noudata YK:n peruskirjan normia “rauha rauhanomaisin keinoin”, kunnes kaikkea on yritetty turhaan
Kuten kaikki tietävät, mitään ei todellisuudessa yritetty, lentokieltoalue oli ainoa vakavasti harkittu ja suunniteltu keino. Länsimaat eivät halunneet rauhanomaista, neuvoteltua ratkaisua Gaddafin kanssa. Ja tämä huolimatta siitä tosiasiasta, että ne ovat sitoutuneet YK:n peruskirjan äärimmäisen tärkeään ja keskeiseen normiin: että kaikkea tulee yrittää ensin väkivallattomasti ennen kuin sotilaallinen toiminta käynnistetään.
Jos tavoite oli päästä eroon Gaddafista, kuten meille on kerrottu, ja luoda paremmat elämänolot libyalaisille, moderni historia tarjoaa enemmän kuin tarpeeksi todisteita siitä, että väkivallattomuus on huomattavasti täysimittaista sotaa tehokkaampaa poistettaessa diktaattoreja maailmasta. Tarvitsee ajatella vain Marcosin perhettä Filippiineillä, Iranin shaahia, Puolan Solidaarisuus-liikettä, Tshekkoslovakian samettivallankumousta, Slobodan Milosevicin kukistumista Serbiassa, Shevardnadzen kaatumista Georgiassa jne.
Aivan silmiemme edessä on menossa vertaileva tutkimus yhteiskunnallisesta muutoksesta – vertaa Tunisian ja Egyptin muutoksia Libyassa tapahtuviin. Vaikka nämä prosessit ovat erittäin monimutkaisia ja vaikkemme – loppukesällä 2011, jolloin tämä kirjoitettiin – ole nähneet mihin suuntaan valtaosaltaan väkivallattomat vallankumoukselliset muutokset nuo kaksi maata lopulta vievät, voimme yhä olla toiveikkaita ja pitää väkivallattomia kansannousuja ovenavaajana parempaan tulevaisuuteen. Libyan tapauksessa taas tämä ei voi olla kenenkään maan tuhoamista maaliskuun 19. päivästä elokuun alkuun 2011 seuranneen näkemys.
9. Jonkinlaisia mekanismeja ja malleja neuvotteluratkaisun saavuttamiseksi
Tämän analyysin pääargumentti kuuluu, että jokainen yllä mainituista ehdotuksista sekä niiden synerginen vaikutus olisi voinut olla luomassa jotakin sellaista, jota voisi kutsua älylliseksi, ammattimaiseksi konfliktinhallinnaksi, jonka tavoite on oikeudenmukainen ja kestävä ratkaisu. Myönnettäköön, että tämä on tavallaan kontrafaktuaalinen väite, mutta sellainen on myös väite, että niin kutsuttu lentokieltoalue, joka toimii verhona tosiasialliselle Libyan massapommittamiselle, oli ainoa vaihtoehto.
Itse asiassa, mikäli et usko sokeasti dokumentoimatonta väitettä, jonka mukaan Gaddafi oli toteuttamassa kansanmurhan – hävittäisi koko kansan tai osia siitä, siis omista libyalaisistaan, mikä on vastoin tervettä järkeä, kun on kysymys asetelmasta, jossa etnisyydellä ei ole roolia – paljon enemmän puhuu sellaisen hypoteesin puolesta, että mahdollisuuksia oli tarjolla, mutta harkitusti niitä ei kokeiltu; sellaisia mahdollisuuksia, jotka olisivat todennäköisesti käynnistäneet vähemmän tuhoisia ja toivoa tappavia prosesseja kuin sen, jota maailma on todistanut 5-6 kuukautta NATO:n pommitusten muodossa.
Yhdessä nämä aloitteet, jos ne pantaisiin toimeen, olisivat avanneet tien sellaisen mekanismin pystyttämiselle, jonka rakenne ja toiminta mahdollistaisivat konsultaation avaamisen, kahdenkeskiset selvittävät keskustelut, erilaisen fasilitaation, salaisen diplomatian, luottamuksen rakentamisen jne. – kunnes jonkunlaiset, ainakin kohtalaisen hyvän hengen vallitessa toteutuvat kaikkien osapuolten väliset neuvottelut olisivat alkaneet. Tässä ei ole tarkoitus kuvata tällaista mekanismia yksityiskohtaisesti, ei sen modaliteettia tai ajallista tai paikallista perspektiiviä.
Sen sijasta, että esittäisi kaikkea muuta kuin rakentavaa roolia pommitusten toteuttajana, länsi – YK:n ja EU:n johdolla – olisi voinut toimia rakentavana fasilitaattorina läheisessä yhteistyössä muiden alueellisten toimijoiden ja yllä kuvatun kansainvälisen välityskomission kanssa. Lyhyesti sanottuna, se tarjoaisi hyviä palveluja sen sijasta, että ryhtyisi konfliktinäyttämön kaikkein tuhoisimmaksi toimijaksi.
Ikävä kyllä läntiset maat ovat parempia pommittamisessa ja omien ratkaisujensa läpi pakottamisessa kuin ne ovat vuoropuhelussa-välittämisessä-sovittelussa samalla kuunnellen vakavasti konfliktialueelta nousevia mahdollisia ratkaisuja; ts, niiltä, jotka eivät vain tunne omaa yhteiskuntaansa, kulttuuriaan ja ongelmiaan parhaiten, vaan joutuvat myös toteuttamaan saavutettavan ratkaisun ja elämään sen kanssa.
Kuitenkin tulee muistaa, että konfliktin voi ratkaista ja ratkaisusta tehdä kestävän vain, kun osapuolet, laajasti ymmärrettynä:
a) muuttavat päämääriään, käsitystään ja käyttäytymistään jossakin määrin – ja toisiaan lähentyen;
b) kun kaikilla on jonkunlainen yhteinen käsitys tulevaisuudesta, jossa voivat elää (vaikkei se olekaan täydellinen kaikille),
c) omaavat vahvan tunteen, että ovat asianomistajia ja mukana ratkaisun toteuttamisessa, ja
d) ovat päätyneet tähän ratkaisuun vapaaehtoisesti. (ulkomaalaisten kirjoittaman rauhansopimuksen allekirjoittaminen pistooli ohimolla ei varsinaisesti ole konfliktinratkaisua tai rauhantekemistä, vaikka poliitikot ja tiedotusvälineet haluaisivat saada meidät uskomaan, että rauha tarkoittaa samaa kuin suoran väkivallan hiipuminen konfliktialueella).
Yllä kuvatut osatekijät eivät ole kattavia, eivät myöskään priorisoituja. On yleistä kokemusta, että minkä tahansa konfliktin ratkaiseminen vaatii joitakin yleisiä osatekijöitä ja aloitteita, mutta myös tapauskohtaisesti räätälöityä toimintaa sen suhteen, kuka voi tehdä mitä, milloin ja kuinka – kyseessä on prosessi, joka perustuu sekä ensiluokkaiseen tieteeseen että luovaan taiteeseen.
Osa III - Tilanne kuusi kuukautta myöhemmin ja joitakin – toivottavasti vääriä – ennustuksia
Elementtejä tilanteesta ajanjaksolla maaliskuu-elokuu 2011:
1. UNHCR:n www-sivustolla elokuussa esitetyn kiireellisen vetoomuksen mukaan yli miljoona libyalaista on paennut jatkuvaa väkivaltaa etsiäkseen turvapaikkaa Tunisiasta, Egyptistä, Nigeristä, Tshadista, Sudanista tai Algeriasta. Tämä on 15% kansasta! Väitteiden mukaan monet tuhannet ovat kuolleet yrittäessään ylittää Välimeren pienissä veneissä ja muissa lähistöltä saaduissa aluksissa, joita NATO ei pelastanut. Tämä on vastoin intervention väitettyä motiivia – vastuuta suojella vaarassa olevia ihmisiä.
2. Huhtikuun lopussa, kun NATO:n pommitukset olivat kestäneet vasta kuusi viikkoa, YK:n ihmisoikeusdelegaatio Tripolissa ja kapinallisten hallitsemilla alueilla raportoi arviolta 10 000-15 000 kuolleesta siviilistä “molemmilla puolilla”.
3. Vaikka NATO väittää, että sen operaatio hyökkää vain sotilaskohteita vastaan, raunioiksi ovat muuttuneet myös hallituksen palatsit, rakennukset joissa Gaddafi oletettiin oleskelevan, radio- ja televisioasemat jne. Yksi hänen lapsenlapsena, yksi poikansa ja mahdollisesti toinen poika on tapettu. Esimerkkinä 11. elokuuta Amnesty kehotti NATO:a tutkimaan syytökset, joiden mukaan se tappoi 85 siviiliä, joista 33 lapsia, ilmaiskussa Mohammar Gaddafille lojaaleja joukkoja kohtaan.
4. Yksi pieni, mutta erittäin aktiivinen pommitusten osanottaja, Tanska, oli 10. elokuuta mennessä lentänyt 441 tehtävää ja pudottanut 740 pommia. Tanskan puolustusministeri, Gitte Bech, kertoi ettei hänelle ole raportoitu sitä, että (Tanska) olisi tappanut siviilejä.
5. Vaikka YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1973 antaa luvan suurelle valikoimalle sotilaallisia toimenpiteitä, maajoukkojen lähettämistä lukuun ottamatta, sen painopiste on tulitauon ja neuvotteluratkaisun aikaansaamisessa sekä siviilien suojelemisessa kaikin mahdollisin keinoin maajoukkojen lähettäminen pois lukien. On selvää, että monet sen puolesta äänestäneistä ja niistä, jotka pidättäytyivät äänestämästä, eivät odottaneet pitkäksi venynyttä, täysimittaista sotaa, jollaisesta on hyvin pitkälle ollut kysymys ensimmäisestä päivästä alkaen. Harvat olivat aavistaneet, että tämä oli todellisuus näennäisesti rationaalisen ja sotaa rajoittavan ”lentokieltoalueen” takana. On näin ollen erittäin epätodennäköistä, että pommituksiin osallistuvat maat kykenevät palaamaan turvallisuusneuvostoon ja saamaan uuden mandaatin ja YK:n viikunanlehtioikeutuksen sodankäynnin jatkamiseksi. Operaation mateleminen on ollut aivan liian silmiinpistävää ja hyväksytty pommittaminen, ainakin toistaiseksi, ei ongelman ratkaisija vaan sen kasvattaja.
6. On hyvin selvää, että ennustus, jonka mukaan “Libyan ongelma” ratkaistaisiin kolmessa kuukaudessa, on osoittautunut vääräksi. Gaddafin hallinnon valta-asema ja sotilaallinen voimakkuus on yllättänyt ja ärsyttänyt kaikkia, myöntävätpä he sen tai eivät. Vaikka diplomaatteja ja upseereja on loikannut hallituksen riveistä, ei ole merkkejä, että libyalaiset kansanjoukot olisivat kapinoineet “hullua koiraa” vastaan, kuten Ronald Reagan Gaddafia kutsui.
7. Kansallisen siirtymäkauden neuvoston, jonka lukuisat maat ovat NATO:n jäsenmaiden johdolla tunnustaneet uudeksi hallitukseksi, ja sen ympärillä olevien yksiköiden tiedetään sisältävän Al-Qaidan elementtejä. Neuvosto on syvästi jakautunut ja heinäkuun lopulla sen sotilaallinen johtaja likvidoitiin kylmäverisesti. Läntiset maat ovat kasvavassa määrin alkaneet kyseenalaistaa, kenelle he niin äkkiä antoivat tukensa maaliskuussa 2011.
8. Tämä neuvosto ei, tietenkään, ollut läntisen tuen arvoinen – paitsi mikäli perustat toimintasi banaaliin oletukseen, että viholliseni vihollinen on ystäväni. Kahden helmikuun viikon aikana 300 Benghazin kokouksen ihmistä onnistui tekemään täyskäännöksen kahden elintärkeän alkuperäisen kantansa suhteen: 1) he taistelisivat vain väkivallattomin keinoin kuten veljensä Tunisiassa ja Egyptissä, ja 2) he tekisivät vallankumouksen itse pyytämättä kansainvälistä yhteisöä apuun.
Lisäksi he valitsivat itsensä Libyan kansan ainoaksi lailliseksi edustajaksi – tietenkään kysymättä kuudelta-seitsemältä miljoonalta muulta libyalaiselta, joita he edustavat. On todellakin erikoista tukea demokratialle tunnustaa NTC, kuten monet NATO-maat ovat tehneet.
9. Neuvoston on hyvin huolettomasti annettu päästä käsiksi Libyan miljardien dollarien ulkomaisiin sijoituksiin, ja näin sille on annettu mahdollisuus ostaa kallista modernia aseistusta. (Tämä on yksi syistä siihen, miksi neuvoston ensimmäinen tärkeä päätös oli perustaa uusi Libyan kansallispankki). Ensimmäiset öljysopimukset on jo myös tehty kapinallisvoimien ja länsivaltojen välillä.
10. Heinäkuun lopussa Britannian ulkoministeri William Hague teki täyskäännöksen lausumalla, että Gaddafi saattaisi jäädä Libyaan – melkoinen muutos aikaisempaan kuoroon, jonka mukaan hän on menettänyt oikeutuksensa, hänen tulee lähteä ja hänet tulee saattaa kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen.
11. Muutamaa päivää Haguen jälkeen Ranskan presidentti Sarkozy päästi ilmoille ajatuksen, että oli aika neuvotella hallituksen kanssa, mutta rouva Clinton ampui tämän koepallon alas muutamassa tunnissa: EI neuvotteluja Gaddafin kanssa!
12. YK.n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1973 hyväksyttiin niin, ettei Tripolin edustaja ollut läsnä. Libyan YK-suurlähettiläs oli eronnut päivää aikaisemmin ja pääsihteeri oli antanut hänelle erityispassin. Turvallisuusneuvoston käsiteltävänä olevaan konfliktiin osallisen maan toimivan edustajan jättäminen kuulematta merkitsee neuvoston sääntöjen rikkomista.
13. Useat maat, mukaan lukien Ranska, ovat tarjonneet aseita kapinallisille. Se, joka pumppaa aseita mille tahansa osapuolelle, tekee kolme asiaa – ensimmäiseksi ansaitsee rahaa kuolemalla ja tuholla, toiseksi pidentää taisteluja ja lisää kärsimystä ja kolmanneksi tehokkaasti estää tulitauon ja näin ollen neuvotteluratkaisun. Lisäksi turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1973 vahvisti päätöslauselman 1970 asettamaa aseidenvientikieltoa, joten aseiden tarjoamisen kummallekaan osapuolelle pitäisi olla vastoin päätöslauselmaa. Tietysti päätöslauselmat kertovat vain jalosta teeskentelystä: “kuolemankauppiaat” tietävät tarkalleen kuinka hyödyntää asevientikieltoja, kuten tapahtui entisessä Jugoslaviassa. Näitä kauppiaita ei koskaan kohdella sotarikollisina, vain niitä, jotka käyttävät heidän aseitaan.
14. On tullut mahdottomaksi kätkeä yleisöltä, kuinka paljon tämä sota on jakanut NATO:a ja EU:a sekä niitä ja Yhdysvaltoja. Tämän sodan aloittivat ensisijassa Euroopan maat, ei Yhdysvallat. Liittolaisten keskuudessa on ollut hyvin vähän innostusta osallistua hävittäjäpommittajien tai rahoituksen muodossa. Libyan tapauksessa Lissabonin sopimuksen päämäärä yhdellä äänellä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhuvista Euroopan Unionin jäsenistä näyttää lähes farssilta. NATO:n osalta presidentti Obama näyttää olevan hyvin tietoinen välttämättömyydestä olla sitomatta USA:a taas yhteen uuteen sotaan; edeltävät ovat olleet enemmän kuin riittävän kalliita katastrofeja vaikuttaen merkittävästi maan tosiasialliseen konkurssitilaan.
Elokuuhun mennessä on selvää, että Benghazin kapinalliset ovat kasvavassa määrin ajautumassa ryhmäkuntaisuuteen ja heimojen ja erilaisten ryhmittymien keskinäisiin yhteenottoihin, eivätkä osoita mitään merkkejä demokraattisten toimintamallien noudattamisesta tai kyvystä hallita Gaddafin jälkeistä Libyaa. On äärimmäisen vähän syytä uskoa, että libyalaiset pitävät Benghazin kapinallisia suurena parannuksena Gaddafiin verrattuna. Gaddafin tapauksessa he tietävät, hyvässä ja pahassa, mitä heillä on – mukaan lukien korkea hyvinvointitaso, koulutusjärjestelmä, terveydenhuolto jne.
Joitakin ennustuksia loppukesällä 2011
Seuraavat kohdat perustuvat yksinomaan kirjoittajan kokemuksiin useilla sota-alueilla, sekä oppiin, joka olisi pitänyt ottaa Vietnamin, Afganistanin, Somalian jne. kokemuksista.
1. Tämä konflikti ja sen väkivalta jatkuu todennäköisesti vuosia.
Taistelu on venynyt paljon pidemmäksi kuin NATO koskaan helmi-maaliskuun uhmassaan aavisteli. Sota ei ole ohi, vaikka Gaddafi murhattaisiin tai hän antaisi lopulta periksi. Liian monta kilpailijaa pyrkii täyttämään hänen paikkansa – täysmittaisen sisällissodan ollessa realistisin tulevaisuudennäkymä. Ja se voi kestää mitä tahansa parin kolmen vuoden ja vuosikymmenen välillä.
2. Sodan logiikka hallitsee. Ei ole vakavia humanitäärisiä huolenaiheita
Pommituksiin osallistuvat maat jättävät edelleen huomiotta kaiken vastuun suojella, minkä väittävät omaavansa, eikä ole merkitystä sillä, että sota on saattanut maksaa useamman ihmisen hengen kuin Gaddafi on koskaan tappanut. Olisi naiivia uskoa, että ajan kanssa kasvavat inhimilliset kustannukset pakottavat pommituksiin osallistuvat maat lopettamaan. Ottaen huomioon kokemukset lukuisista paikoista – entisestä Jugoslaviasta, Afganistanista ja Irakista muutamia mainitaksemme – läntiset hallitukset ovat paljon enemmän keskittyneet “voittamiseen” kuin ihmiselämien säästämiseen tai suojelemiseen; riippumatta siitä, oliko alkuperäinen tarkoitus suojella tulilinjalla olevien siviilien henkiä tai ihmisoikeuksia yleensä. Toisin sanoen sodalla on logiikkansa ja on äärimmäisen vaikea olla ensimmäinen joka pysähtyy. Ja ajattelee.
3. Pommitusten ehdoton lopettaminen on epätodennäköistä
Ainoat seikat, jotka voisivat todennäköisesti lopettaa pommitukset, ovat seuraavat:
a) taloudelliset kustannukset tärkeimmille osallistujamaille, kuten Ranskalle ja Tanskalle;
b) sisäinen poliittinen jakautuminen NATO:ssa ja EU:ssa ja Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä - tai
c) muut maailman valtiot onnistuvat saamaan vaatimuksen pommitusten lopettamisesta kansainvälisen politiikan etusijalle, mukaan lukien YK:ssa.
Tämä ei ole todennäköistä, sillä BRIC-maat, samoin kuin vaikkapa Shanghain yhteistyöjärjestö SCO, nauttivat odottaessaan ja katsellessaan pommituksiin osallistuvien maiden katkaisevan niskansa ja tuhlaavan rahansa Libyan aavikoilla ja vuorilla.
4. Maajoukot saatetaan ottaa käyttöön, tämän riippuessa jossain määrin siitä, kuka on USA:n seuraava presidentti.
Kun pommitukset ovat venyneet järjettömän mittaiseksi, saamme kuulla enemmän ääniä maahyökkäyksen puolesta. Obaman uudelleenvalintaa ei voi pitää varmana, ja uusi USA:n presidentti on ehkä paljon auliimpi kytkemään USA:n tähän sotaan – lausuen, että “olemme käytännöllisistä syistä lähteneet sekä Irakista että Afganistanista; tässä on mahdollisuus elvyttää NATO ja näyttää, kuka on todellinen lännen herra – sitä eivät ole eurooppalaiset ja heidän Unioninsa, kuten olemme nähneet maaliskuun 2011 jälkeen.”
5. On erittäin todennäköistä, että maa jakautuu kahteen tai kolmeen osaan.
Libyan jakautumisen ääriviivat ovat jo olemassa – toisinto siitä, mitä Euroopan valtiot tekivät sata vuotta sitten. Meidän tulee vain kuvitella skenaario, jossa kapinalliset eivät kykene saavuttamaan täydellistä voittoa ja kaatamaan Gaddafia, eikä Gaddafin hallitus kykene saamaan koko maata uudelleen kontrolliinsa. Länsivalloilla on aina ollut taipumus “ratkaista” konflikteja hajottamalla ja hallitsemalla, piirtämällä rajoja hiekkaan jne. Entinen Jugoslavia ja Kosovo erityisesti ovat tuoreimpia esimerkkejä (tai Pohjois- ja Etelä-Korean pitäminen erillään kaikkien korealaisten kustannuksella).
6. Tulee uusia yrityksiä tappaa Gaddafi
Naiivi olettamus kuuluu tietysti, että Libyan ongelma ruumiillistuu yhteen henkilöön lännen vaikuttaessa kyvyttömältä ymmärtämään älyllisesti monimutkaisia konflikteja. Gaddafin kuolema ei tuo rauhaa ja vakautta; todennäköisemmin se aloittaa uuden luvun täysimittaisessa sisällissodassa – lukuisten heimojen, ryhmäkuntien ja yksilöiden taistellessa toisiaan vastaan täyttääkseen tyhjiön ja kontrolloidakseen maan öljy- ja kultarikkauksia.
7. Maa toisensa jälkeen jättäytyy pois NATO:n ”Unified Protector” -operaatiosta
Mitä pidempään sota jatkuu ilman että yhtäkään alkuperäisistä poliittisista tavoitteista on saavutettu, parlamenttien on koko ajan vaikeampaa pidentää osallistumistaan ja saada tarvittavaa rahoitusta. Operaatio Unified Protector oli aina pieni, alkuperäiseen koalitioon kuuluivat Belgia, Kanada, Tanska, Ranska, Italia, Norja, Qatar, Espanja, Yhdistyneet kuningaskunnat ja Yhdysvallat. Norja lopetti sotilaallisen osallistumisensa heinäkuun lopussa. Belgiassa jatkuu poliittinen kriisi. Tanskassa pidetään oletettavasti vaalit syksyllä. Ranska kantaa suuren taakan operaatiosta ja sen talous on kriisissä. Italia on syvässä taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä, samoin Espanja. Ja Britanniaan – toiseen sotilaallisen ja taloudellisen taakan pääkantajaan – iski vakava mellakointi elokuun alussa 2011. Yhdysvallat on käytännössä katsottuna konkurssissa ja presidentti Obama taistelee poliittisen eloonjäämisensä puolesta voimistuvaa Republikaanista puoluetta/Tea Partya vastaan. Uusien maiden saaminen mukaan ilma- ja merivoimineen ja ratkaisun saaminen Libyassa tätä kautta ei ole juuri muuta kuin toiveajattelua.
8. Kun kaikki on ohi – ehkäpä joskus 2016-2020 – tulee maksettavaksi lasku
Laskuun sisältyy lähes täysin tuhoutuneen Libyan jälleenrakentaminen (mikäli tällä välin ei tapahdu ihmettä). NATO-maat tuskin tuntevat itseään moraalisesti velvollisiksi maksamaan tätä laskua. Todennäköisemmin ne rakentavat Kosovon Bondsteelin ja kymmenkunnan ”vapautetun” Irakin tukikohdan kaltaisia jättiläissotilastukikohtia. Ne ovat tehneet kaikkensa varmistaakseen Libyan tärkeimpien öljykenttien ja satamien kontrollin, ts. asettuneet paikallisten osapuolten rinnalle, jotka saattavat lopulta kontrolloida niitä. Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki ja muut saavat pääsyn Libyaan, mikä oli käytännössä mahdotonta Gaddafin aikana, jolloin maassa oli vain yksi hallituksen kontrolloima kansallinen pankkijärjestelmä.
9. Läntiset valtatiedotusvälineet jatkavat NATO:n pommitusten aiheuttamien inhimillisten kustannusten vähättelyä ja jättävät Gaddafin hallinnon näkemykset systemaattisesti huomiotta
Sotaa sellaisenaan käsitellään yhä vähemmän ja vähemmän tiedotusvälineissä. Esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin tiedotusvälineissä sitä tosiasiaa, että nämä maat ovat sodassa – Tanska neljättä ja Ruotsi ensimmäistä kertaa noin 50 vuoteen – tuskin enää mainitaan. Media, joka asetti mustavalkoisen kuvan “diktaattorista” ja enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti ajoi “lentokieltovyöhykettä”, ei pidä omien intressiensä mukaisena korostaa, kuinka puutteellista ja konflikteja ymmärtämätöntä sen toiminta omalla alallaan on – jälleen kerran.
10. Enemmistö libyalaisista joutuu kahden tulen väliin, he eivät halua Gaddafia ikuisesti eivätkä luota ulkomaiden auttamiin, rahaa tekeviin siirtymäneuvoston ”vapaustaistelijoihin”.
Kukaan ei kysy mitä he – ehkä noin 75% ihmisistä - haluaisivat. Heidän vihansa länttä kohtaan on tulevaisuudessa merkittävä. Kaikkein pahimmassa tapauksessa länsi on nyt luomassa uutta terrorismin tuottajaa. Sukupolvien ajan eteenpäin “kristityn” ja “islamilaisen” kulttuurin välillä vallitsee vihamielisyys – vastakohta sillä mitä tarvitsemme: keskinäiselle ymmärrykselle, vuoropuhelulle ja kunnioitukselle.
Jälkikirjoitus: oikeisto ja vasemmisto yhdessä sodan takana
Entisen Jugoslavian sodat jakoivat monia muutoin yhtenäisiä ryhmittymiä. Perinteisesti pasifistiset vihreät puolueet ja ihmisoikeuksien puolustajat ajoivat pommituksia – samoin tekivät Habermasin kaltaiset intellektuellit, naisryhmät ja jopa rauhanjärjestöjen ihmiset – “humanitäärinen interventio” ja ”emme voi seistä jouten kun uusi Hitler (Milosevic) riehuu osassa Eurooppaa” olivat noiden aikojen iskulauseita. Kuuluisa toisaalta: oli helppo löytää korkea-arvoisia sotilashenkilöitä, poliittisia haukkoja ja oikeistolaisia, jotka vastustivat kivenkovaan USA:n/NATO:n roolia Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovon-Serbian konfliktissa erityisesti.
Niinpä saattaisi sanoa, että Jugoslavia muutti paljon klassisesta asetelmasta oikeiston ja vasemmiston, kovan linjan ja pehmeän linjan ja reaalipolitiikan ja idealismin välillä – ja lopulta, tavallaan sodan tuhoavana ja sodan rakentavana välillä.
Tärkein syy useissa Euroopan maissa näyttää olleen se, että sosialidemokraatit kääntyivät kovalinjaiseen reaalipolitiikkaan ja luopuivat kaikista sitoumuksistaan kansainväliseen solidaarisuuteen, YK:in, kansainväliseen lakiin – puhumattakaan historiallisesta antimilitarismistaan. Esimerkiksi Tanskassa juuri sosiaalidemokraattien johtama hallitus, pienen (historiallisesti pasifistisen) liberaalipuolueen kanssa, vei maan sotaan entisessä Jugoslaviassa. Ruotsissa juuri sosialidemokraatit antoivat varauksettoman tukensa NATO:n toteuttamalle Serbian pommittamiselle, Afganistanin ja Irakin sodille sekä terrorismin vastaiselle sodalle.
Niiden, jotka saattavat yhä ajatella, että Ruotsi on yhä sama mikä se oli 1970-luvulla ja 1990-luvulle saakka – Olof Palmen aikana, kun painotettiin voimakkaasti pienten maiden solidaarisuutta, omaksuttiin korkea profiili aseriisuntakysymyksissä, kansainvälisessä oikeudessa ja YK:ssa, etsittiin välittäjän roolia jne. – on todellakin aika astua todellisuuteen. Esimerkiksi tällä hetkellä Ruotsi on sotilaallisesti läsnä Libyassa kuudella JAS Gripen -lentokoneella, vaikkakaan ne eivät ole pommitustehtävissä, ja samaan aikaan kun sen joukot ovat NATO:n komennossa Afganistanissa, YK:n sinibareteissa ei ole enää ensimmäistäkään ruotsalaista.
Paljon näistä muutoksista selittyy EU:n lisääntyvällä ulkopolitiikan integraatiolla. Ei ole tarvetta jäsenmaiden oma-aloitteiselle, itsenäiselle tai “vaihtoehtoiselle” panokselle – syy tähän on se, että ulkopolitiikasta on tullut paljolti asemointipeliä Unionissa, joka teeskentelee toimivansa Lissabonin sopimuksen klausuulin mukaisesti: puhuen yhdellä äänellä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä (Ainoa kerta, kun se todellisuudessa teki niin, oli Slovenian ja Kroatian Jugoslaviasta itsenäistymisen tunnustaminen, mikä oli pääsyy sodan puhkeamiselle Bosniassa viisi kuukautta myöhemmin).
Sitten tulee Libyan kriisi ja mitä tapahtuu? Ensimmäistä kertaa historiassa oikeisto ja vasemmisto lähentyivät pitämään sotaa ratkaisuna, omaksuivat sotaa tukevan kannan. Vasemmalta äärilaidalta oikealle kaikki Tanskan parlamentin, Folketingetin, jäsenet äänestivät Tanskan F-16 -lentokoneiden Libyassa käyttämisen puolesta. Ruotsissa vain pieni uusi oikeistolainen, muukalaiskammoinen ruotsidemokraatit äänesti vastaan; kaikki sosialidemokraatit, vihreät ja sosialististen puolueiden edustajat äänestivät intervention/sodan puolesta oikeistolaisen hallituskoalition mukana. Tanskan tavoin Norjassa kaikki kansanedustajat oikealta vasemmalle äänestivät sodan puolesta.
Tämä on jotakin perustavanlaatuisesti uutta näissä maissa. Tämän päivän Euroopan parlamentaarikoilla ei ole mitään henkilökohtaisia kokemuksia Toisesta maailmansodasta tai Vietnamin sodasta ja vain rajallinen käsitys kylmästä sodasta. Olemme nähneet, kun Nobelin rauhanpalkinto on myönnetty henkilöille, jotka ovat vastuussa sodasta, mikä on kiistaton loukkaus Alfred Nobelin tahtoa vastaan. Sota on rauhaa?
Uudet trendit nostavat kysymyksen sodan ja interventioiden roolista nykyisissä yhteiskunnissa. Yleisesti ottaen sodankäyminen näyttää tulevan entistä hyväksytymmäksi, mikä painaa antimilitaristiset ja väkivallattomat vaihtoehdot ja etiikan entistä kauemmaksi taustalle. Voidaan todellakin pitää tyrmistyttävänä sitä, että nämä puolueet näissä maissa valitsevat niin kuin valitsevat, kun tuoreessa muistissa tai edelleen käynnissä on kolme epäonnistunutta sotaprojektia – entisessä Jugoslaviassa, Afganistanissa ja Irakissa.
Ehkäpä jokainen sukupolvi uskoo, että tämä sota on erilainen, että tällä kertaa asia saadaan kuntoon. Libyan tapauksessa ei ole saatu eikä myöskään saada. Voi vain toivoa, että tämä neljäs tapahtumassa oleva sotaepäonnistuminen saa jotkut ajattelemaan ensi kerralla. Mutta ajattelevatko he todella?
Lund, Ruotsi, 15.8.2011