Katalonian itsenäisyys: tuhat vuotta historiaa

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset ovat olleet kuuma aihe syksyn aikana. Kyseessä ei kuitenkaan ole uusia asia, sillä lokakuinen itsenäisyysjulistus oli järjestyksessään jo viides kerta kun Katalonia ilmoittautui itsenäiseksi. Ensimmäinen tapahtui niinkin varhain kuin vuonna 1640. Katalonian itsenäisyyspyrkimysten juuret ulottuvat siis aikaan kauan ennen kansallisvaltioajattelun ja nationalismin syntyä.

Keskiaikainen itsehallinto

Katalonian historia itsehallinnollisena yksikkönä alkaa jo viime vuosituhannen alussa. 1100-luvulla Katalonian alue oli osa federaation luonteista Aragonian kuningaskuntaa itsehallinnollisena ruhtinaskuntana. Nykyisen Espanjan alueella oli keskiajalla useita kuningaskuntia, ja eteläosa (Cordoban kalifaatti) oli arabien hallinnassa. Ajan myötä ja reconquistan edetessä pienemmät kuningaskunta liitettiin isompiin ja kalifaatin hallitsema alue pieneni, kunnes keskiajan loppupuolella alueelta löytyi kaksi kuningaskuntaa: Kastilia ja Aragonia.

Vaikkei keskiaikaisilla valtioilla tietenkään ole mitään tekemistä vuosisatoja myöhemmin syntyneen kansakunta- ja kansallisvaltioajattelun kanssa, kahden historiallisen kuningaskunnan olemassaolo on tärkeää modenille nationalismille Espanjan alueella – sekä espanjalaiselle että katalonialaiselle. Espanjalaiselle nationalismille alueen historia on ollut ensisijaisesti kertomus siitä, kuinka Kastilia yhdistää Espanjan alueen alaisuuteensa. Katalonialaiselle nationalismille taas Aragonia edustaa sitä, että alueella on historiallisestikin ollut eri valtioita, ja Espanjan valtioon kuuluvilla eri alueilla on oma toisistaan poikkeava historiansa. Yksi katalonialaisen modernin nationalismin tunnuksista, punakeltaraitainen lippu, on alunperin Aragonian kuningaskunnan lippu.

Länsi-Euroopan keskiajalle ja feodalismille olivat tyypillisiä löyhät valtiorakenteet ja vallan alueellinen hajautuminen yhteiskunnallisten eliittien kesken. 1400-luvulla kehitys alkoi kuitenkin nopeutuvan taloudellisen kasvun myötä viedä kohti keskitettyjä valtioita. Myös Euroopan toteuttama muun maailman kolonisaatio oli käynnistymässä, ja siirtomaiden valtaaminen ja riistäminen tietysti edellytti taloudellisia reseursseja, joita suuremmilta ja kiinteämmin hallituilta yksiköiltä löytyi enemmän. Espanja oli tämän kehityksen etujoukoissa: vuonna 1469 Kastilia ja Aragonia yhdistetettiin ensin hallitsijasukujen avioliiton kautta ja vuodesta 1516 niillä oli yhteinen kuningas. Vaikka Aragonian valtioelimet jäivätkin virallisesti olemaan – mukaanlukien Katalonian itsehallintoelimet, joista oli jo keskiajalla käytetty samaa nimeä Generalitat kuin nykyäänkin – niiden merkitys oli aikaisempaa pienempi.

Suuren osan Amerikasta kolonisoinut Espanja oli 1500-luvun alusta 1600-luvun puoliväliin maailman johtava suurvalta, vaikkakaan ei haastamaton maailman valtias. Espanjan suurvalta-ajan loppuun osuu myös Katalonian ensimmäinen itsenäisyysjulistus. Vuonna 1640 Espanja ja Ranska kävivät sotaa. Katalonia sijaitsee lähellä Ranskaa, joten alueelle oli sijoitettu Kastilian sotilaita. Talonpojat joutuivat elättämään mellastavia sotilaita, ja tämän aiheuttama katkeruus ja taloudellinen rasitus purkautui lopulta ”viikatemiesten sotana” tunnettuna kansannousuna. Oman itsehallintonsa puolesta huolestunut Katalonian eliitti halusi hyödyntää tilannetta, hankki tukea Ranskalta ja kutsui koolle säätykokoontumisen, joka julisti Katalonian itsenäiseksi tasavallaksi. Espanjan kuningaskunta hyökkäsi, mutta alkuvaiheessa kapina oli sotilaallisesti menestyksekäs, ja ranskalais-katalonialainen armeija voitti kuuluisan Montjuicin taistelun 1641.

Itsenäinen Katalonia ajautui kuitenkin tosiasiassa Ranskan kontrolliin, talonpoikien kapina osoittautui vaikeaksi hallittavaksi Katalonian eliitille, Ranskan intressit aluetta kohtaan laskivat ja lopulta Espanja valloitti Katalonian takaisin vuonna 1652. ”Viikatemiesten sodassa” oli kysymys talonpoikien kansannousun osalta luokkakonfliktista, Ranskan kannalta valtapolitiikasta ja Katalonian yläluokan puolelta vanhojen privilegioiden puolustamisesta, muttei kenenkään näkökulmasta katalonialaisen kansallisvaltion luomisesta, koska nationalismi aatteena syntyi vasta myöhemmin. Tästä huolimatta myös 1640-luvun tapahtumat kytkeytyvät moderniin katalonialaiseen nationalismiin: Katalonian virallinen kansallislaulu ”Els Segadors” (viikatemiehet) kertoo juuri niistä.

Espanjan kruunu ei lakkauttanut Katalonian itsehallintoelimiä epäonnistuneen kapinan jälkeen. Loppu tuli kuitenkin 1700-luvun alussa. Vuonna 1700 Espanjan Habsburg-sukuinen kuningas kuoli ilman kruununperillistä. Seuraus oli Espanjan perimyssota, jossa Itävaltaa hallinnut Habsburgien sukuhaara ja Ranskan Bourbon-suku taistelivat vallasta. Katalonia ajautui tukemaan Habsburgeja ja varmasti hyvästä syystä: Bourbonien Ranska oli tuohon aikaan yhtenäisvaltiokehityksen ja absolutistisen monarkian edelläkävijä Euroopassa ja heidän voittonsa pelättiin merkitsevät Katalonian itsehallinnon loppua. Näin kävikin. Barcelona oli lopulta Habsburgien viimeinen tukikohta Espanjan alueella ja kun Bourbonien armeija valtasi sen 11.9.1714, koitti myös loppu Katalonian yläluokan keskiaikaista perua oleville itsehallintoelimille. Päivää vietetään nykyään Katalonian kansallispäivänä. Perimyssodan lopputulos merkitsi myös Espanjan kansallisvaltiokehityksen alkua: Habsburgien hallitsemat keskieurooppalaiset alueet erotettiin Espanjasta ja valtion rajat muodostuivat Euroopassa jokseenkin samoiksi kuin ne ovat nykyäänkin

Katalonian nationalismin alkuvaiheet

Moderni kansallisuusajattelu syntyi Katalonian alueella samaan aikaan kuin muuallakin Euroopassa, 1800-luvun alkupuolella. Katalonialainen nationalismi alkoi kulttuuri- ja kieliliikkeenä, eikä sen tavoitteena ollut valtiollinen itsenäisyys. Liikettä tukenut Katalonian kapitalistinen luokka halusi kyllä korostaa Katalonian erityispiirteitä muuhun Espanjaan verrattuna, mutta myös vapaan pääyn Espanjan markkinoille. Katalonia alueen maakunnat antoivat kuitenkin järjestykseessään toisen Katalonian itsenäisyysjulistuksen jo vuonna 1873 Espanjan lyhytikäisen ensimmäisen tasavallan aikana. Tavoitteena lienee kuitenkin ollut polittinen painostus ja Katalonian omaleimaisuuden korostaminen (hallinollisestihan sitä ei tuohon aikaan ollut olemassa), ei varsinainen Espanjasta eroaminen. Itsenäisyysjulistus peruttiin, kun Espanjan hallitus lupasi poistaa armeijan yksiköt Kataloniasta.

1800-luvun mittaan Katalonian yhteiskunnallinen kehitys alkoi erkaantua voimakkaasti muusta Espanjasta: siinä missä suurin osa muusta maasta säilyi agraarisena, Katalonia teollistui voimakkaasti. Ja viimeistään 1900-luvulle siirryttäessä kysymys Katalonian suhteesta Espanjan valtioon nousi uudestaan esiin.

Vuonna 1898 Espanja ajautui siirtomaasotaan Yhdysvaltojen kanssa. Takapajuisen eurooppalaisen kuningaskunnan ja uuden maailman nousevan kapitalistisen mahdin välienselvittelyn lopputulos ei jättänyt sijaa epäselvyyksille ja sillä oli ravisteleva vaikutus menneen maailmanmahdin muistoissa uinuneen espanjalaisen yhteiskunnan henkiseen ilmapiiriin. Sodan tuloksena Espanja menetti myös viimeiset merkittävät valtameren takaiset siirtomaansa (Kuuba, Puerto Rico, Guam ja Filippiinit), Etelä-Amerikkahan oli erkaantunut Espanjasta jo vuosisadan alussa. Sen lisäksi että sodan seurauksena Katalonian teollisuus menetti siirtomaamarkkinansa, surullisen todellisuuden paljastanut lopputulos saattoi herättää myös kysymyksiä, onko Espanjaan sitoutuminen sittenkään ainoa vaihtoehto.

Voimakkaan teollistumisen myötä Kataloniassa kehittyi myös uusi radikaali yhteiskunnallinen voimatekijä, työväenliike, jonka suuntauksista erityisesti anarkismi oli Kataloniassa vahva. 1900-luvulle saavuttaessa työväenliikkeestä oli tullut myös Katalonian itsenäisyyspyrkimysten keskeinen voima. Tämä varmastikin suurelta osalta siksi, että sen vaikutusmahdollisuudet siellä olivat suuremmat kuin koko valtion puitteissa: Katalonia oli modernisoitunut ja työväenliike siellä vahva, kun taas koko Espanjan henkistä ilmapiiriä dominoi edelleen katolinen kirkko ja maan politiikassa vaihtelivat lyhyet demokratian ja pidemmät konservatiivisten diktatuurien jaksot, mikä jatkui aina Francon kuolemaan vuonna 1975.

Ensimmäinen Katalonian itsenäisyyttä ajava puolue ”Katalonian valtio” perustettiin 1922 Francesc Macian johdolla. Primo de Riveran äärikonservatiivisen diktatuurin aikana (1923-30) puolue kiellettiin. Kannatuksensa menettäneen Riveran kaaduttua sotilasvallankaappauksessa vuoden 1930 lopulla syntyi Espanjan toinen tasavalta. Kataloniassa kolme puoluetta yhdistettiin ”Katalonian tasavaltalainen vasemmisto” -puolueeksi, joka nousi alueen suurimmaksi puolueeksi 12.4.1931 järjestetyissä aluevaaleissa. Kaksi päivää myöhemmin se julisti Katalonian itsenäiseksi. Katalonian kolmannenkaan itsenäisyysjulistuksen kohdalla todellinen pyrkimys ei välttämättä ollut itsenäisyys, sillä edellisenä vuonna Riveran kaatumisen jälkeisiä järjestelyjä valmistelleessa tasavaltalaisten yleisespanjalaisessa kokouksessa tällaisesta ratkaisusta ei oltu sovittu. Kolme päivää kestäneiden Espanjan tasavallan ja Katalonian välisten neuvottelujen jälkeen Katalonian itsenäisyys peruttiin ja itsehallinto, Generalitat, perustettiin uudelleen reilun 200 vuoden jälkeen.

Neljäs itsenäisyysjulistus annettiin lokakuussa 1934. Espanjan tasavaltalaisen hallituksen oikeistotasavaltalainen johtaja oli ottanut fasistisen puoleen edustajia ministereiksi. Protestina Kataloniassa ja muualla Espanjan valtion pohjoisosan alueilla syntyi lakkoliike ja Katalonia julistautui itsenäiseksi. Armeija murskasi kapinan ja Katalonian johtajat vangittiin. Heidät vapautettiin vasemmistolaisen kansanrintaman voitettua parlamenttivaalit helmikuussa 1936.

Sisällissota, diktatuuri ja demokratian paluu

Vasemmiston voitto vaaleissa ei tyydyttänyt kaikkia. Heinäkuussa 1936 kenraali Francisco Franco aloitti kapinan ja hyökkäsi Marokkoon sijoitetulla Espanjan Afrikan armeijalla varsinaisen Espanjan alueelle. Seuraus oli lähes kolme vuotta kestänyt sisällissota, jossa Francon johtama agraari-Espanja lopulta kukisti pohjoisen modernin Espanjan. Francon joukot valtasivat Katalonian talvella 1938-39 ja seuraavassa maaliskuussa sota päättyi. Francon johdolla Espanjasta luotiin oikeistodiktatuuri, jolle olivat olennaista vahva keskushallinto ja espanjalaisen yhtenäiskulttuuri-identiteetin korostaminen. Katalonian itsehallinto lakkautettiin, katalonian kielen julkista käyttämistä ja kulttuurin ilmaisemista rajoitettiin ja luonnollisesti itsenäisyyttä tukevien poliittisten voimien toiminta estettiin. Francon aikana Kataloniaan muutti paljon ihmisiä muualta Espanjan alueelta. Kyseessä on varmasti ollut suurelta osin luonnollinen muuttoliike kohti vauraampia ja teollistuneempia seutuja, mutta ei-katalonialaisen väestön muuttaminen alueelle sopi myös francolaiseen espanjalaisen yhtenäiskulttuurin projektiin.

Vanhemman historian ohella myös katalonialaisen kulttuurin asema Francon aikana on yksi tämän päivän itsenäisyyskamppailun kiistakysymys ja lyömäase. Katalonialaiset nationalistit korostavat mielellään, että Francon viimekätinen tavoite oli katalonian kielen ja kulttuurin juuriminen kokonaan. Espanjan yhteydessä pysymistä kannattavien suusta taas on kuultu jopa väite, että espanjan kielen asema on Kataloniassa tällä hetkellä heikompi kun katalonian kielen oli Francon aikana. Todellisuudessa katalonian kieleen ja kulttuurin kohdistunut vaino diktatuurin aikana on tosiasia, mutta yhtä yksiselitteinen ei ole vastaus kysymykseen, kuinka vakava pyrkimys Katalonian täydelliseen espanjalaistamiseen lopulta oli. Esim. kataloniankielisen kirjallisuuden julkaiseminen oli mahdollista viimeistään 1950-luvulta alkaen ja Francon aikana jaettiin vuosittain myös arvostettua kirjallisuuspalkintoa parhaalle katalonian kieliselle romaanille: diktatuurin sensoreja kiinnosti lopultakin enemmän mitä kirjoitetaan, ei millä kielellä.

Myös vastarintaa esiintyi ja se kasvoi ja laajeni diktatuurin loppua kohti edetessä. Vuonna 1970 Katalonian demokraattiset voimat perustivat Assemblea de Catalunya -nimisen koalition. Francon aikaista separatistista vastarintaa muisteltaessa ei kuitenkaan puhuta ensisijassa Kataloniasta vaan Baskimaasta, jossa marxilaiset aktivistit aloittivat intensiivisen agitaatiotyön jo 1960-luvun alussa ja siirtyivät myöhemmin myös aseelliseen toimintaan. Kataloniassa vastarinta oli rajoitetumpaa, maltillisempaa eikä saanut Francon aikana väkivaltaisia muotoja.

Franco kuoli viimein vuonna 1975 ja Espanjassa alkoi siirtymäkausi demokratiaan. Vuonna 1978 hyväksyttiin uusi Espanjan perustuslaki, Katalonian generalitat palautettiin ja kielellinen ja kulttuurinen sorto lopetettiin. Katalonian autonomialaki hyväksytiin 1979 kansanäänestyksessä, jossa äänioikeuttaan käytti 60% siihen oikeutetuista, 88%:n äänestäessä autonomian puolesta. Tukensa antoi siis vain vähän yli puolet kaikista äänioikeutetuista, mutta äänestyksestä pidättäyneistä suuri osa teki sen siksi, ettei pitänyt autonomiasopimusta riittävänä.

Autonomialaki antoi Katalonialle oman koulutusjärjestelmän, terveydenhoidon, kulttuuripolitiikan, ympäristöpolitiikan, kaupunkisuunnittelun ja poliisin. Myös Baskimaa ja sen vieressä sijaitseva osittain baskien asuttama Navarra saivat autonomian samaan aikaan, mutta Katalonian ja baskien autonomiassa oli yksi merkittävä ero: baskiautonomialla on oikeus kerätä itse veroja ja päättää niiden käytöstä, sen sijaan Katalonian julkinen raha kiertää Madridin kautta. Tällaiselle järjestelylle löytyy tietysti perusteluja Espanjan keskushallinnon näkökulmasta: Katalonian merkitys Espanjan taloudelle on paljon suurempi kuin Baskimaan. Joidenkin lähteiden mukaan taas Katalonian itsehallinnolle itse asiassa tarjottiin verotusoikeutta, mutta se olisi kieltäytynyt siitä.

1980-luvun alussa Espanjan nuori demokratia joutui vaikeuksiin. Helmikuussa 1981 kahdensadan sotilaan joukkio otti parlamentin ja hallituksen panttivangiksi. Vallankaappausyritys jäi lopulta vähän farssimaiseksi, mutta edusti kuitenkin sellaisen  poliittisen suuntauksen nousua, joka johti Espanjan hallituksen pyrkimyksiin rajoittaa autonomiaa. Vastauksena tälle Kataloniassa syntyi Crida-niminen liike, joka oli alunperin kulttuurivastarintaa harjoittava organisaatio, mutta muuttui pian itsenäisyysliikkeeksi. Kataloniassa toimi myös väkivaltainen vasemmistolainen itsenäisyysryhmä Terra Lliure, joka teki 1978-95 useita kymmeniä terrori-iskuja. Kokonaisuutena sen toiminta oli huomattavasti vähäisempää ja vähemmän veristä kuin baskien ETA:n.

2000-luvun itsenäisyyskamppailu – lyhyt historia

Nykyinen vaihe Katalonian itsenäisyyskamppailussa alkoi vuonna 2003, jolloin aluevaalien seurauksena Katalonia sai vasemmistonationalistisen hallituksen. Uusi hallitus ryhtyi ajamaan autonomialain uudistamista ja autonomian laajentamisesta. Tullakseen voimaan uudistus olisi pitänyt hyväksyä Espanjan parlamentissa, joka teki siihen vesitysmuutoksia taloutta ja kieltä koskevien kohtien osalta, poistaen myös maininnan Kataloniasta ”kansakuntana”. Itsehallinto vei alkuperäisen esityksensä kansanäänestykseen Kataloniassa kesäkuussa 2006. Esitys hyväksyttiin, mutta alle puolet Katalonian äänioikeutetuista äänesti.

Oikeistokonservatiivinen Partido Popolare -puolue piti Katalonian alueparlamentin autonomialakiesitystä Espanjan perustuslain vastaisena ja vuosia kestäneen tuomioistuinprosessin päätteeksi kesällä 2010 Espanjan korkein oikeus antoi ratkaisunsa. Tuomioistuin katsoi 14 esityksen artiklaa perustuslain vastaisiksi. Näitä olivat säädökset, jotka antoivat katalonian kielelle etusijan, vapauttivat Katalonian vastuusta muiden alueiden rahoituksen osalta ja määrittelivät Katalonian kansakunnaksi.

Itsenäisyysliike käynnistyi korkeimman oikeuden käsittelyn aikana. Vuodesta 2009 alkaen yli 500 Katalonian kunnassa järjestettiin symbolinen itsenäisyyskansanäänestys. Vuonna 2010 pidettiin yli miljoona ihmistä kerännyt mielenosoitus Barcelonassa. Pari vuotta myöhemmin, kansallispäivänä 2012 järjestetyissä mielenosoituksessa vaadittiin paikallishallintoa aloittamaan Espanjasta eroamisen prosessi. Vuonna 2010 aluehallinnossa valtaan nousseen maltillisnationalistisen CIU-puolueen puheenjohtaja Artur Mas päätti järjestää uudet vaalit marraskuussa 2012. Niissä valittu alueparlamentti puolestaan päätti järjestää toimikautensa aikana kansanäänestyksen itsenäisyydestä.

Vuoden 2013 alussa alueparlamentti hyväksyi Katalonian kansan itsemääräämisoikeuden julistuksen, jonka mukaan ”katalaanikansa on suvereeni poliittinen ja laillinen subjekti”. Saman vuoden syyskuussa, kansallispäivänä, itsenäisyyspyrkimysten tueksi toteutettiin valtava mielenosoitus: noin 1,6 miljoonaa ihmistä muodosti ihmisketjun Katalonian halki. Lokakuussa itsenäisyyttä kannattavat puolueet päättivät järjestää kansanäänestyksen itsenäisyydestä marraskuussa 2014. Espanjan korkein oikeus julisti maaliskuussa 2014 ”itsemääräämisoikeuden julistuksen” Espanjan perustuslain vastaiseksi ja myöhemmin kielsi itsenäisyyskansanäänestyksen järjestämisen. Äänestys pidettiin kuitenkin: äänestysprosentti oli 42% ja 81% äänesti itsenäistymisen puolesta.

Syyskuussa 2015 järjestetyissä aluehallinnon vaaleissa itsenäisyyttä kannattavat saivat enemmistön paikoista, mutta vain 48% äänistä. Marraskuussa 2015 parlamentti hyväksyi päätöslauselman itenäisyysprosessin aloittamisesta. Espanjan pääministeri ilmoitti käyttävänsä tilanteen johdosta kaikkia ”perustuslain ja lain sisältämiä keinoja”, mikä tietysti sisälsi viittauksen myös väkivallan käytön mahdollisuudesta

Syyskuussa 2016 aluehallinnon uusi presidentti Carles Puigdemont ilmoitti parlamentille, että kansanäänestys itsenäisyydestä pidetään syyskuussa 2017. Myöhemmin ajankohdaksi määrittyi 1.10. Espanjan hallitus ilmoitti, että kansanäänestys on laiton eikä toteudu. Syyskuun alussa 2017 Katalonian parlamentti alkoi hyväksyä itsenäisyyteen valmistavaa lainsäädäntöä. Itsenäisyyttä vastustava oppositio suoritti ulosmarsseja äänestyksen yhteydessä.

Espanjan hallitus ryhtyi koviin vastatoimiin äänestyksen johdosta. Se takavarikoi äänestyslappuja, uhkasi äänestyspaikoilla toimivia ihmisiä satoihin tuhansiin euroihin nousevilla sakoilla ja vaati jopa Googlea poistamaan äänestyspaikkojen sijainnista kertovan sovelluksen valikoimastaan. Muualta Espanjasta lähetettiin poliiseja estämään äänestystä ja sulkemaan äänestyspaikkoja.

Silti kansanäänestys järjestettiin 1.10.2017. Katalonian viranomaisten mukaan 90% äänestäneistä kannatti itsenäisyyttä, mutta äänestysprosentti oli vain 43%. Poliisin väkivalta äänestyksen yhteydessä herätti runsaasti huomiota maailmalla. Katalonian terveyspalvelujen antaman tiedon mukaan kaikkiaan 1066 ihmistä kävi terveysasemilla äänestykseen liittyvien tapahtumien yhteydessä saamiensa vammojen johdosta, yli 85%:lla heistä oli vain lieviä vammoja.

10.10. Katalonian itsehallinnon presidentti Puigdemont antoi ehdollisen itsenäisyysjulistuksen, jossa sanoi katsovansa että kansanäänestys on antanut kansan mandaatin itsenäisen Katalonian tasavallan luomiselle, mutta ehdotti että seuraavien viikkojen aikana pyritään vuoropuheluun Espanjan hallituksen kanssa itsenäisyyden toteuttamisesta. Espanja ei kuitenkaan ollut kiinnostunut keskustelemaan asiasta, ja Katalonian viides itsenäisyysjulistus toteutui viimein 27.10., kun alueparlamentti julisti suljetun äänestyksen jälkeen Katalonian itsenäiseksi.

Välittömästi tämän jälkeen Espanjan parlamentin ylähuone erotti Espanjan perustuslain nojalla Katalonian hallituksen, hajotti parlamentin ja julisti uudet aluevaalit järjestettäväksi 21. joulukuuta. Espanjan perustuslakituomioistuin jäädytti itsenäisyysjulistuksen 31.10. ja maan kansallinen tuomioistuin antoi 2.11. pidätysmääräyksen kahdeksasta aluehallituksen jäsenestä. Presidentti Puidgemont ja neljä muuta aluehallinnon jäsentä oli tässä vaiheessa jo paennut Brysseliin. Joulukuun alussa julkaistun mielipidetutkimuksen mukaan itsenäisyyspuolueet saattavat menettää enemmistönsä kuun lopulla järjestettävissä aluevaaleissa.

Huomioita Katalonian itsenäisyysliikkeestä

- Itsenäisyys ei yhdistä

Itsenäisyyspyrkimus ei yhdistä Katalonian asukkaita, joista suuri osa on erityisesti Francon diktatuurin aikana tapahtuneen muuttoliikkeen seurauksena etnisesti ja identiteetiltään muita kuin katalonialaisia. Itsenäisyyttä kannattavat puolueet eivät saaneet vuoden 2015 alueparlamentin vaaleissa enemmistöä äänistä, vaikkakin vaalimatematiikan johdosta enemmistön paikoista. Molemmissa itsenäisyyskansanäänestyksissä (2014 ja -17) itsenäisyys on saanut suuren enemmistön annetuista äänistä, mutta molemmilla kerroilla suurin osa itsenäisyyden vastustajista on boikotoinut vaaleja ja kummallakin kerralla itsenäisyydelle on käynyt antamassa äänensä alle 40% Kataloniassa äänioikeutetuista.

Itsenäisyysaiheiset gallupit taas antavat kysymyksenasettelusta ja vaihtoehtojen määrästä riippuen hyvin erilaisia tuloksia. Katalonian hallinnon alaisen tutkimuslaitos on tehnyt vuodesta 2005 mielipidetiedusteluja, joissa on annettu neljä vaihtoehtoa (itsenäisyys, autonomian lisääminen liittovaltion muodossa, nykytilanne, autonomian vähentäminen). Vuoteen 2010 asti itsenäisyyden kannatus näissä kyselyissä oli alle 20%. Sen jälkeen sen kannatus nousi voimakkaasti ja vuonna 2012 se oli jo suosituin vaihtoehto (44%). Myöhemminkin se on ollut suosituin mutta ei koskaan yli 50% kannatuksella. ”Kyllä tai ei” kysymyksessä itsenäisyys sai yli 50% kannatuksen vuonna 2013, mutta sen jälkeen se on vähentynyt.

- Ketkä itsenäisyyttä tukevat?

Katalonian itsenäisyyttä ajaa laaja puoluekoalitio, joka ulottuu keskustaoikeistosta vasemmistoon. Vaikka itsenäisyyden kannatus tuntuu painottuvan jonkun verran vasemmalle, se ei kuitenkaan vaikuttaisi olevan ainakaan suoraan luokkaan tai sosiaaliseen asemaan liittyvä kysymys, sillä kaikilla itsenäisyyspuolueilla on Katalonian politiikassa myös ”rinnakkaispuolue”, joka on muutoin poliittisissa kysymyksissä samankaltaisilla linjoilla mutta kannattaa Espanjan yhteydessä pysymistä. Poikkeuksen muodostaa oikeisto, sillä Katalonian itsenäisyyttä ajavaa varsinaista oikeistopuoluetta ei ole olemassa, ja tämä koskee sekä ”uusoikeistoa” että perinteistä konservatiivista oikeistoa. Toisaalta myöskin vasemmiston suhtautuminen poikkeea muista: vaikka yleisespanjalainen Podemos-puolue kannattaakin Espanjan yhtenäisyyttä, sen suunnalta on kuulunut muita espanjalaisia puolueita enemmän ääniä sen puolesta, että Katalonialla on oikeus päättää itse.

- Vähän tukea maailmalta

Katalonian itsenäisyyskansanäänestyksen jälkeen Euroopan unioni antoi Espanjalle jokseenkin varauksettoman tukensa. Toki myöhemmin, kuvien äänestyspäivän poliisiväkivallasta levittyä maailmalla, alkoi kuulua myös varovaista kritiikkiä menettelytapojen suhteen. EU:n kanta on heijastanut maailman näkemyksiä laajemminkin, sillä tähän päivään mennessä yksikään valtio ei ole tunnustanut Kataloniaa.

Itsenäistyvä Katalonia voisi tietysti antaa esimerkin muille itsenäisyyttä ajaville liikkeille: Baskimassa, Skotlannissa, Galiciassa, Walesissa, Padaniassa jne. Ehkäpä tätäkin tärkeäpää on kuitenkin poliittisten eliittien pelko yleensäkin sekä oikealta että vasemmalta länsimaissa viime vuosina haastetun vallitsevan asiaintilan, status quon puolesta. Merkittävän länsieurooppalaisen valtion hajoaminen jos mikä olisi myös tämän status quon hajoamista. Kuvaavaa lienee se, että ainoa eurooppalaisissa elimissä näkyvästi tukensa Katalonian itsenäisyydelle antanut poliittinen liike oli ”kansallista itsemääräämisoikeutta” julistanut uusoikeisto, jonka edustajia taas ei Katalonian itsenäisyysliikkeen riveistä löydy.

- Väkivallattomuus ja itsenäisyysliike

Vaikka Katalonian itsenäisyyspyrkimysten historiassa on myös väkivaltainen osansa 1978-95 toimineen Terra Lliure -terroristijärjestön muodossa, 2000-luvun itsenäisyysliikkeen toiminta on ollut väkivallatonta. Toisaalta tavoitetta on ajettu ylätason politikoinnilla, itsehallinnon rakenteita hyväksi käyttäen. Toisaalta käytössä on ollut myös laaja valikoima siviilivastarinnan keinoja, joista esimerkkejä kampanjan alkuvaiheissa 2009-10 lukuisissa Katalonian kunnissa järjestetyt symboliset itsenäisyyskansanäänestyksen, lukuisat parhaimmillaan yli miljoona ihmistä keränneet mielenosoitukset tai syyskuussa 2013 järjestetyn Katalonian läpi ulottuneet ihmisketjun kaltaiset tapahtumat. Lokakuun 2017 kansanäänestyksen yhteydessä taas raportoitiin, kuinka itsenäisyyttä kannattavat ihmiset toimivat “ihmiskilpinä” suojatessaan äänestyspaikkoja poliisin kovilta otteilta sen yrittäessä estää äänestyksen toteuttamista. Espanjan hallituksen vastatoimien alettua itsenäisyysjulistuksen jälkeen taas julistettiin yleislakko protestina Katalonian itsehallinon johtajien pidätysmääräyksiä vastaan.

Mutta pysyykö itsenäisyyskamppailu väkivallattomana? Siirtyminen väkivaltaisiin keinoihin tapahtuu usein yhteiskunnallisten liikkeiden loppuvaiheissa, turhautuneena viimeisenä keinona sen jälkeen kun muilla tavoin ei ole saavutettu tavoiteltuja tuloksia. Mikäli itsenäisyysliike pysähtyy, lienee mahdollista että näin kävisi Kataloniassakin. Tuntuisi kuitenkin vaikealta uskoa, että väkivaltainen itsenäisyyskamppailu saavuttaisi laajaa kannatusta. Myös Baskimaan ETA:n esimerkki – degeneroituminen yhteiskuntaa mobilisoimaan kykenevästä merkittävästä poliittisesta voimasta marginalisoituneeksi rikollisjoukkioksi – saattaa ehkäistä edes yrittämästä.

- Kovin panoksin pelaaminen

Otten huomioon olemattoman kansainvälisen tuen, itsenäisyyspyrkimyksen Kataloniassa nauttiman kannatuksen määrän (kyseessä on hyvin niukka enemmistö, jos enemmistö ollenkaan) sekä Espanjan hallituksen kovan linjan, Katalonian itsenäisyysliikkeen taktiikka kansanäänestyksineen ja itsenäisyysjulistuksineen näyttää aika kovalta ja riskialttiilta.

En tiedä varmasti mistä tämä johtuu. Ehkäpä taustalla on ajatus, että kovat panokset ja Espanjan hallituksen haastaminen saavat vastapuolen lopulta perääntymään. Toki varmasti on myös mahdolliselta, että tietoinen tai tiedostamaton tarkoitus on pyrkiä lisäämään itsenäisyyden kannatusta kiristämällä tilannetta, luoda Espanjan vastatoimien avulla me vs. ne asetelmaa ja mahdollisesti saada Espanja tekemään omia maaleja ylilyöntien muodossa. Kun kuvat Espanjan poliisin hakkaamista ihmisistä levisivät lokakuun alussa, varsin yleinen mielipide maailmalla tuntui olevan, että tapahtuneen jälkeen ainakaan katalonialaiset eivät halua kuulua Espanjaan. Kuitenkaan tämä arvio ei vaikuta oikealta: itsenäisyyden kannatus ei vaikuta merkittävästi lisääntyneen kansanäänestyksen tukahduttamisyrityksen jälkeen.

- Itsenäistyykö Katalonia?

Itsenäisyysliikkeen lähitulevaisuus riippuu varmasti joulun alla järjestettävien aluevaalien tuloksesta. Mikäli itsenäisyyttä vastustavat puolueet saavat enemmistön, tilanne varmasti pysähtyy ainakin joksikin aikaa. Jos taas itsenäisyysliike voittaa, itsenäisyyspyrkimykset jatkuvat muodossa tai toisessa. Espanjan ja kansainvälisen yhteisön asenteen huomioon ottaen itsenäisyyden toteutuminen vaatisi kuitenkin huomattavasti yksimielisempää tukea Katalonian asukkailta. Mikäli itsenäisyyden takana olisi selkeä enemmistö, Espanjan kova linja ja muiden maiden tuki sille olisi huomattavasti vaikeammin perusteltavissa.

 

Kaj Raninen