Afrikka: konfliktit ja kaivostoiminta aiheuttavat karkoituksia

Kaivostoiminnan aiheuttamat väestönsiirrot ... olivat yksi laajuuteensa nähden vähiten raportoiduista syistä väestönsiirtoihin Afrikassa. Ne tulevat luultavasti lisääntymään, koska mineraalien kaivaminen pysyi alueen keskeisenä taloudellisena veturina” kuului yksi SADC:n (Eteläisen Afrikan Kehitysyhteisö) virallisen raportin johtopäätöksistä alkuvuonna 2006.

Afrikassa, kuten monissa muissakin maanosissa, kaivostoiminnan vaikutuksen alaisena elävät yhteisöt joutuvat kokemaan maanhankinnan kauhut samalla tavalla – tai ehkäpä vieläkin vakavampina – kuin yhteisöt, jotka joutuvat kokemaan padonrakennuksen tai muiden suurten projektien vaikutukset. Kun oikeus kaivostoimintaan annetaan yhtiölle, paikalliset yhteisöt kohtaavat välittömästi karkoituksien ja maanomistusoikeuksien menetyksen uhkan. Nämä ovat suurimittaisen kaivostoiminnan vääjäämättömiä seurauksia. Yksi tuore esimerkki on san-kansan karkoittaminen Keski-Kalaharin luonnonsuojelualueelta Botswanassa, kun aluetta ollaan avaamassa laajamittaiselle timanttien kaivamiselle.

Monissa maissa – erityisesti demokraattisemmissa – on olemassa monimutkaisia muodollisia menettelytapoja, jotka koskevat maanhankintaa ja kaivossopimusten saamista tutkimusta, etsintää ja hyödyntämistä varten. Todellisuudessa kuitenkin kaivosprojekteja edistetään lähes aina ja kaivosteollisuuden intressit merkitsevät enemmän kuin paikallisten yhteisöjen tai kaivosalueella olevien luonnonvarojen suojelu. Afrikan maiden taloudellisten uudistusten painopiste heijastuu työvoimaa, maan hankintaa, metsiensuojelua ja ympäristönsuojelua koskevassa politiikassa tavalla, joka osoittaa yleisesti valtion ja asevoimien kasvavaa piittamattomuutta yhteisöjen oikeuksia kohtaan. Kaivostoiminta on myös lisännyt naisiin kohdistuvaa riistoa ja johtanut heidän oikeuksiensa heikentymiseen. Kaivosten tullessa maaseudun naiset menettävät täysin pääsynsä maille, joita he aikaisemmin pystyivät käyttämään. Ghanan kaivosalueiden naisten todistukset osoittavat, että karkotukset ja maan menettäminen olivat vakavimpia heidän elämäänsä vaikuttavia ongelmia.

Afrikan maissa voimassa olevat maanhankintamekanismit antavat valtiolle vallan tunkeutua ihmisten maille minkä tahansa ”julkisen tarkoituksen” nimissä, mukaan lukien kaivostoiminnan. Useimmissa tapauksissa yhteisöt saavat tietää projekteista vasta karkoituksen hetkellä; silloin kun raivaustraktorit tulevat usein vahvan poliisiarmeijan saattamana. Kun yhtiöt ja hallitukset antavat ennusteitaan kaivostoiminnan kustannuksista ja odotettavissa olevista voitoista, on näin ollen keskeistä analysoida näitä ennusteita myös erilaisten sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien kustannusten näkökulmasta. Näitä ovat esim. metsien hävittäminen, saastuminen ja muut ympäristötuhot, ihmisten karkottaminen ja heidän pääsynsä estäminen heidän käyttämilleen maille, vesistöihin ja metsiin, elinkeinojen menetys, väkivalta ja väärinkäytökset kun kylät muutetaan kulttuurisesti rappeutuneiksi slummeiksi, terveysriskeille altistuminen ja tapaturmien ja onnettomuuksien vaara.

Seuraavassa on kaksi monista esimerkeistä, jotka kertovat kaivostoiminnan aiheuttamista väestönsiirroista: Ghanan kultakaivokset sekä timanttien ja kolumbiitti-tantaliitin laiton riistäminen sodan repimästä Kongon demokraattisesta tasavallasta.

Ghanan likainen kulta

”Ei likaista kultaa” oli Earthworks/Mineral Policy Centerin ja Oxfam-US:n vuonna 2004 käynnistämän kuluttajakampanjan nimi. Sen tarkoitus oli ravistella kultateollisuutta ja muuttaa tapoja, joilla kultaa kaivetaan, ostetaan ja myydään. Kuluttajia pyydettiin allekirjoittamaan vetoomus kampanjan www-sivustolla. Useimmat kuluttajat eivät tiedä, että Afrikan maissa kultakaivostoimintaan liittyy ihmisoikeusloukkauksia, jopa ihmisten vangitsemisia ja kuolemia, sekä vakavaa ympäristön tuhoutumista. Osana kampanjaa Earthworks ja Oxfam-US julkaisivat raportin Dirty Metals: Mining, Communities and the Environment, joka kertoo yksityiskohtaisesti laajasta saastumisesta, valtavista avokaivoksista, tuhoisista vaikutuksista yhteisöjen terveyteen, työhön sisältyvistä vaaroista ja useissa tapauksissa ihmisoikeusloukkauksista. Raportti osoittaa myös, ettei kaivostoiminta tuota varallisuutta ihmisille, vaan pikemminkin siitä on tullut ”luonnonvarakirous” Guinean, Nigerin, Sambian ja Togon kaltaisille maille – ja paikallisille yhteisöille kaksinkertainen kirous, joka ei aiheuta vain kotoa muuttamisen pakon vaan myös perinteisten elinkeinojen menetyksen.

Länsi-Afrikassa sijaitsevassa Ghanassa, jossa on laajoja kultakaivoksia, paikallinen Ihmisoikeuksien ja hallinnollisen oikeudenmukaisuuden komissio julkaisi vuonna 2000 raportin, joka esitteli ”valtavan todistusaineiston kaivostoimintaan liittyvistä ihmisoikeusloukkauksista, jotka eivät olleet satunnaisia, vaan vakiintunut käytäntö, joka tunnettiin lähes kaikissa kaivosyhteisöissä.” Vuosien 1990 ja 1998 välillä yli 30 000 Tarkwan alueen ihmistä joutui lähtemään kotoaan kultakaivosoperaatioiden johdosta. ”Kansamme on kärsinyt pahoinpitelyjä, vangitsemisia ja murhia, koska olemme nousseet puolustamaan oikeuksiamme monikansallisia kaivosyrityksiä vastaan”, kertoi tarkwalainen kaivosaktivisti Daniel Owusu-Koranteng. Ghanalainen ryhmä WACAM (Wassa Association of Communities Affected by Mining) löysi todistusaineistoa, jonka mukaan vuosien 1994 ja -97 välillä AGC:n (Ashanti Goldfields Company) turvallisuushenkilökunta, yhteydessä Ghanan poliisiin ja armeijaan, oli tappanut kolme käsinkaivajaa. Tammikuussa 1997 sattuneessa tapauksessa AGC:n turvallisuushenkilökunta oli pahoinpidellyt vakavasti 16 käsinkaivajaa ja vartijoiden koirat olivat hyökänneet muiden kimppuun.

Kaivostoiminta ei tarjoa myöskään kestäviä työmahdollisuuksia. Perinteisten elinkeinojen tuhoutumista seuraa kaivoksen menettäminen. Kun malmiesiintymät ehtyvät, työpaikat katoavat. Useimmilla suuren mittakaavan projekteilla on 10-40 vuoden elinkaari, jonka jälkeen kaivosyhtiöt pistävät lapun luukulle ja lähtevät kohti uusia projekteja. Kaikki yritysten perustamat koulut, klinikat ja muut palvelut menettävät tavallisesti rahoituksensa. Kun tämä tapahtuu, kaivostyöläiset ja yhteisöt jäävät tavallisesti oman onnensa nojaan. Kaivostyö on erikoistunutta työtä, joten työläisillä on niukasti muita työmarkkinoilla hyödynnettävissä olevia taitoja.

Ghanassa kansalaisyhteiskunta osallistuu kamppailuun kaivosyhtiöiden ja valtion turvallisuuselinten ihmisoikeusloukkauksia vastaan enemmän kuin muissa Afrikan maissa. On perustettu National Coalition on Mining (NCOM), joka toimii solidaarisuudesta kaivostoiminnan vaikutuksen alaisena eläviä yhteisöjä kohtaan. Ghanan hallitus on kuitenkin liberalisoinut kaivossektorin kansainvälisen valuuttarahaston ja maailmanpankin määräysten mukaisesti ja houkuttelee monikansallisia kaivosyhtiöitä lisäinvestointeihin. Ulkomaisten investointien kasvu ei kuitenkaan merkitse työllisyyden lisääntymistä tai tuloja hallitukselle.

Kaivostoiminnan vaikutuksen alaisena elävät yhteisöt ovat vuosien ajan tallentaneet tietoa ja raportoineet ihmisarvonsa alentamisesta ja oikeuksiensa loukkaamisesta, erityisesti sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksiensa. Vuonna 2006 NCOM luetteloi useita vakavia perusoikeuksien loukkauksia, joihin olivat syyllistyneet kaivosyhtiöt, poliisi ja armeija. Niihin sisältyi väkivaltaa, yhteisön jäsenten laittomia pidätyksiä ja vangitsemisia, laittomasti vapautensa menettäneiden kidutusta, hyökkäyksiä ja pahoinpitelyitä (usein tuliaseiden ja muiden tappavien aseiden kanssa) laittomaan käsinkaivamiseen osallistumisesta tai kaivosyhtiön alueelle tunkeutumisesta epäiltyjä nuoria vastaan sekä kansalaisten perustuslaillisiin oikeuksiin kuuluvan oikeuden osoittaa mieltään heihin kielteisesti vaikuttavaa kaivosyhtiöiden toimintaa vastaan häiritsemistä.

Valtion sortovalta on lisääntynyt”, huomautti AIMES (the Africa Initiative on Mining, Environmnet and Society) vuonna 2004. ”Valtion ja sen instituutioiden asenne ja käyttäytyminen on ollut vihamielistä niitä kansalaisia kohtaan, jotka ovat määrätietoisesti edistäneet oikeuksiaan ja intressejään kaivosyhtiöiden oikeuksia ja intressejä vastaan. Eri puolilla Afrikkaa on sattunut tapauksia, joissa olemme todistaneet yksityisten ja valtion turvallisuusjoukkojen avulla toteutettua valtion sortoa yhteisöjä ja kansalaisia kohtaan sen johdosta, että nämä ovat ilmaisseet eriäviä mielipiteitä tai esittäneet oikeutettuja vaatimuksia. Tällainen valtion asennoituminen ja käyttäytyminen rajoittaa läpinäkyvyyttä ja osallistumista kyseiseen alaan liittyvissä asioissa.” Vuonna 2007 AIMES julkaisi varoituksen Afrikan markkinoiden ”uusia” toimijoita kohtaan: ”Suorat ulkomaiset investoinnit Afrikan kaivannaissektorille ovat lisääntyneet merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana erityisesti Kiinan ja Intian kaltaisten toimijoiden mukaantulon sekä USA:n osallistumisen Guinean lahden öljynporaukseen myötä. Tämä kasvu ei ole johtanut menestykseen köyhyyden vähentämisessä, ympäristön suojelussa tai ihmisoikeuksien kunnioittamisessa Afrikassa. Pikemminkin Afrikan kansojen ja hallitusten riistäminen kaivostoiminnan hyödyksi on lisääntynyt. Tärkeimpiä näistä kielteisistä seurauksista ovat lisääntyvä köyhyys, ympäristö- ja elinkeinoresurssien niukkuus, konfliktit, sukupuolinen eriarvoistuminen, väkivalta ja turvattomuus.”

Kongon veriset timantit ja kolumbiitti

Useimmat vaatimukset timanttikaupan laillisen kontrolloimisen puolesta ovat tulleet eri puolilla maailmaa toimivilta kansalaisjärjestöiltä; erityisesti niiltä, jotka toimivat rauhan luomiseksi Afrikkaan. Vaikka on olemassa laillinen timanttiteollisuus, kasvavaa huomiota kiinnitetään laittomaan kauppaan ja ja jopa laittomien hyödykkeiden lailliseen kauppaan. Tästä syntyi keskustelu ”konfliktitimanteista”. ”Konfliktitimantit” ovat tuotteita, joiden kauppaamisesta syntyviä taloudellisia hyötyjä käytetään moraalittomasti monissa Afrikan maissa riehuvien sisällissotien polttoaineena. Kongon demokraattinen tasavalta (DRC) ei ole poikkeus. Kapinallisjoukot hallitsevat joitakin alueita joilla timantteja kaivetaan, minkä seurauksena niistä on tullut timanttipelin osapuolia: ne kaivavat timantteja, myyvät niitä laittomasti ja käyttävät rahat kapinallistoimintansa rahoittamiseen.

Painostuksen tuloksena on yritetty luoda joitakin kontrollimekanismeja. Niihin kuuluu YK:n turvallisuusneuvoston päätökset ”verisistä timanteista”, jotka asettivat sanktioita UNITA:lle, entiselle kapinallisryhmälle, jota syytettiin timanttikaupasta saatujen voittojen käyttämisestä Angolan sisällissodan rahoittamiseen. Vaikka päätöslauselma puuttui vain Angolan ongelmaan, ”konfliktitimanttien” kaupan lopettamisen puolesta kampanjoivat järjestöt tekevät painostustyötä sen puolesta, että sopimusta sovellettaisiin myös DRC:an.

Vieläkin suurempi ongelma ovat kuitenkin timanttikaivosteollisuus ja sen laiton toiminta sodan rahoittamiseksi. Suurin osa DRC:n timantinkaivamisesta tapahtuu maan itäosissa, jotka olivat pitkään Ugandan ja Ruandan tukemien kapinallisryhmien kontrollissa. Tämän tilanteen kauhistuttavia seurauksia ovat kaivosalueilla asuvien kongolaisten pakkosiirrot sekä tapahtuneet ihmisoikeusloukkaukset. Syyllisiä eivät ole vain Pohjois- ja Etelä-Kivun alueiden kapinallisryhmät, vaan myös hallituksen joukot. Ihmisoikeusrikoksiin sisältyy siviilien tappamista, pidätettyjen huonoa kohtelua, vankien teloituksia ilman oikeudenkäyntejä ja lasten värväämistä taistelusotilaiksi. Itse asiassa kaikkia osapuolia on syytetty kaupallisista intresseistä tässä sodassa, jossa valtavat luonnonvarat näyttelevät tärkeää roolia.

Ihmisoikeusryhmät ovat väittäneet, että jotkut rikkaista maista kotoisin olevat monikansalliset yritykset ovat tehneet voittoja sodalla ja luoneet avainasemassa olevista poliittisista, sotilaallisista ja liike-elämän eliiteistä ”eliittiverkostoja” Kongon luonnonvarojen riistämiseksi. Useat yhtiöt ja länsimaiset hallitukset painostivat YK:n työryhmää jättämään raportistaan (lokakuu 2003) pois yksityiskohtia kyseenalaisista liiketoimista. Lontoolainen the Independent-lehti kertoi:

Viime joulukuussa (2002) työryhmä syytti 85 yritystä OECD:n standardien rikkomisesta liiketoiminnassaan. Raiskaukset, murhat, kidutus ja muut ihmisoikeusrikokset olivat seurauksia kiireestä riistää Kongon luonnonrikkauksia sodan puhjettua vuonna 1998. Työryhmä totesi esimerkiksi, että kolumbiitti-taltaniitin, tietokoneissa ja matkapuhelimissa käytettävän harvinaisen mineraalin, kauppa aiheuttaa 'orjuuden kaltaisia' sosiaalisia vaikutuksia. Yksikään länsimainen hallitus ei kuitenkaan ole tutkinut yhtiöitä, joilla on oletettu olevan yhteyksiä näihin väärinkäytöksiin. Jotkut niistä, mukaan lukien USA, Iso-Britannia, Belgia ja Saksa, ovat lobanneet sen puolesta, että niistä kotoisin olevat yritykset poistetaan 'häpeälistalta' ... Jotkut yhtiöt ovat antaneet oikeutettuja selvityksiä liiketoimistaan Kongossa tai vetäytyneet. Toisten lakimiehet ovat kuitenkin kyseenalaistaneet työryhmän tulokset usein käyttäen hyväkseen aikaisempien raporttien virheitä osoituksena epäluotettavuudesta.”

Kun YK viimein julkaisi raportin lokakuussa 2003, siinä luetteloitiin noin 125 yhtiötä ja yksilöä, joiden oli työryhmän aikaisemmassa raportissa nimetty epäsuorasti tai suorasti osallistuneen sodasta hyötymiseen DRC:ssa. Raportissa mainittiin, että on muita yhtiöitä, jotka eivät ehkä ole yhteydessä konfliktiin suoraan, mutta joilla on useita epäsuoria yhteyksiä tärkeimpiin toimijoihin. Nämä yhtiöt hyötyivät DRC.n kaoottisesta tilasta. Ne saattoivat esimerkiksi saada DRC:lta toimilupia ja sopimuksia ehdoilla, jotka olivat suotuisampia kuin mitä ne olisivat luultavasti saaneet maissa, joissa vallitsee rauha ja vakaus.

Jan Van Criekinge

(Broken Rifle no 77, February 2008)

 

Lähteet: