Karseimmat inttikokemukset

Keväällä 2018 Antimilitaristi kertoi haluavansa kuulla inttitarinoita ja pyysi lukijoitaan lähettämään meille karseimmat inttikokemuksensa. Saimmekin kuulla muutamia kertomuksia pakollista asevelvollisuutta suorittaessa koetuista ongelmista, ja julkaisemme nyt tässä niistä kaksi.

Hälläväliä-meininkiä ja päämäärätöntä vaeltelua metsässä

Asevelvollisuudessa ei ole mitään järkeä edes militaristisesta näkökulmasta. Vastentahtoisesti koulutettavien varusmiesten motivaatio näkyy ”hälläväliä” -meininkinä. Ei välitetä, saavutetaanko koulutustavoitteet vai ei. Esimerkiksi suunnistamassa ollessamme eksyimme metsään. Ketään ei tuntunut kiinnostavan perille löytäminen ja touhusta tuli päämäärätöntä vaeltelua metsässä, kunnes harjoitus keskeytettiin joskus yöaikaan. Mikään muukaan ei tuntunut sujuvan ja lopulta eräs luutnantti kuvasi osastoamme sanoilla: "Vittu, mitä paskaa!"  Tämä ei ainakaan kohentanut kenenkään jo entisestään heikkoa motivaatiota.

Armeijassa oli toki motivoituneitakin yksilöitä, mutta koulutus jouduttiin tekemään lähinnä motivoitumattomien ehdoilla, koska ei ketään voitu metsäänkään jättää. Jo armeijan itsensä kannalta olisi parempi olla tuhlaamatta resursseja vastentahtoisten varusmiesten kouluttamiseen. Ihmistä ei pohjimmiltaan saa tekemään sellaista, mitä hän ei halua. Yleisessä asevelvollisuudessa on kyse pikemminkin jonkinlaisesta jääräpäisestä konservatiivisesta yhteiskuntakäsityksestä kuin sotilaallisesti tehokkaimman mahdollisen puolustuksen rakentamisesta.

NIMIMERKKI RESERVINKIELTÄYTYJÄ

Villakoiran hautajaiset ja muita kokemuksia simputuksesta

Karseimmat inttikokemukset... Minun kokemukseni ovat kaukaiselta 1970-luvulta. Ehkä pelottavimpia ja epämiellyttävimpiä olivat luonnehäiriöiset ja/tai alkoholisoituneet vakinaisessa väessä palvelevat. Myös varusmieskouluttajien simputus oli vuosikymmenten kuluessa vakiintunutta ja arkipäivää. Tässä muutama "huumorinkukkanen" palveluajoiltani Helsingin Isosaaressa:

Alokkaina seisoimme ensimmäistä iltaa riveissä käytävällä. Alikersantit tulivat vielä kysymään meiltä: "Kuka haluaa vetää illan viimeisen tupakan?". Arvasin, että kuulosti liian hyvältä. Eräs alokkaista ilmaisi halukkuutensa ja saikin sitten meidän edessämme vetää perässään tupakkaa, joka oli sidottu narun päähän. Meitä ei ketään naurattanut, paitsi kouluttajia.

Villakoira eli pölykasa oli löytynyt tarkastuksessa jonkun punkan alta. Yöllä meidän tupamme alokkaat herätettiin, käskettiin laittaa taisteluvarustus yöpuvun päälle, kiväärit olalle. Neljä meistä asetettiin ison huovan nurkkiin, johon sitten aseteltiin villakoira. Marssimme pimeään metsään, jonne kaivoimme syvän haudan (kenttälapioilla!) villakoiralle. Sitten huovalta varistettiin varovaisesti "vainaja" kuoppaan, peitettiin kuoppa ja päästiin palaamaan tupaan.

Sitten olinkin jo aliupseerikoulussa samalla saarella. Jouduin yöpäivystäjäksi, mikä herätti vahingoniloista irvistelyä muissa koulutettavissa. Useimmat olivat jo kokeneet yöpäivystäjänä olemisen ja heidän kertomanaan tiesin, että vaikein hetki olisi kouluttajien, nk. santsarien, herättäminen aamulla. Kello kuusi astuin määräysten mukaisesti kouluttajien tupaan ja ilmoitin herätyksen. Yksikään alikessuista ei lotkauttanut korvaansa. Korotin ääntäni, mutta tulos oli sama.

Olin neuvoton, sillä ehdoton käsky oli herättää heidät. Toki tiesin heidän vain teeskentelevän nukkumista. Lopulta kosketin yhtä "nukkuvaa" olkapäästä, vaikka tiesin sen huonoksi vaihtoehdoksi. Salamannopeasti kaikki kouluttajat olivat hereillä ja karjuivat ympärilläni: "Yrittääkö oppilas tappaa meidät". Rangaistukseksi "tappoyrityksestäni" minun oli mentävä kouluttajien tuvan paperiroskikseen ja laulettava siellä Maamme-laulu. No ei siihen kuollut, mutta ei se kyllä isänmaallisuuttakaan lisännyt.

ESA KOSKINEN, RANTAPYSSYSSÄ 1976