Suomi ilman asevelvollisuutta

Utopiaa Suomesta ilman asevelvollisuutta ei ole kovin vaikea kuvitella, sillä se on jo todellisuutta valtaosassa Euroopan maista. Niissä kun asevelvollisuus tai ainakin sen toimeenpano on lakkautettu ja korvattu vapaaehtoisuuteen perustuvalla järjestelmällä. Lähimmät esimerkit löytyvät Norjasta ja Ruotsista, joiden "sukupuolineutraalissa asevelvollisuudessa" kaikkia koskeva pakko rajoittuu armeijan nettisivuilta löytyvän kutsuntalomakkeen täyttämiseen.

Tämän utopian toteuttaminen ei Suomessakaan edellyttäisi muuta kuin realiteettien huomioon ottamista. Suomen "yleisessä" asevelvollisuudessa asepalveluksen suorittaa noin 35 % kustakin ikäluokasta (noin kaksi kolmasosaa miehistä ja pari prosenttia naisista) ja jonkun asevelvollisuusjärjestelmään sisältyvän palveluksen kolmisen prosenttia enemmän. Sotilaita koulutetaan liikaa: tällä hetkellä armeijaan on sodan aikana tarkoitus kutsua 280 000 sotilasta, mutta reserviläisikäisiä armeijan käyneitä on yli 900 000.

Osittain reservin valtava koko on seurausta siitä, että asevelvollisuusikä jatkuu Suomessa sotilasarvosta riippuen 50 tai 60 ikävuoteen, vaikka hyvässä sotimisiässä (n. 20–40 v.) olevia armeijan käyneitäkin on aivan liikaa. Pikainen laskutoimitus kertoo, että nykyisen kokoinen joukko nuoria ja varhaiskeski-ikäisiä sotilaita saataisiin kouluttamalla vuodessa noin 14 000 henkeä nykyisen vähän yli 20 000 sijaan. Lisäksi lienee selvää, että sodanaikaisten joukkojen pienentyminen jatkuu tulevaisuudessa edelleen. Sotavarusteet kallistuvat huomattavasti yleistä hintatasoa nopeammin, joten suurempien joukkojen varustamiseen ei yksinkertaisesti ole resursseja.

Miksi asevelvollisuutta sitten ylläpidetään? Koska vaihtoehtoja ei haluta nähdä. Vaikka suomalaisten kovasta maanpuolustustahdosta puhutaan paljon, armeija ja puolustushallinto ei usko pystyvänsä houkuttelemaan riittävästi sotilaita ilman pakkoa.

Loputtomasti tilanne ei kuitenkaan voi pysyä nykyisenlaisena. Liikakoulutuksen järjettömyys ymmärretään koko ajan laajemmin samaan aikaan kun asevelvollisuuden sukupuolittuneisuuteen perustuva kritiikki kasvaa. Kyseistä ongelmaa on mahdoton korjata muuten kuin vähentämällä dramaattisesti asevelvollisuuden suorittavien miesten määrää. Armeijassa palvelevien määrää ei voida kasvattaa ja suuremman joukon palveluttaminen armeijan ulkopuolella taas törmää ihmisoikeussopimusten pakkotyökieltoon ja yleiseen tarkoituksettomuuteensa.

Antimilitaristien kannalta asevelvollisuuden lakkaaminen on tavoiteltavaa, koska sen myötä menisi suomalaisen militarismin peruskivi; armeijan käyminen ei olisi enää miesoletettujen kansalaiskelpoisuuden mittari, sen suorittamatta jättäviä ei enää marginalisoitaisi eikä loputtomia kamppailuja aseistakieltäytymisoikeuden ihmisoikeussopimusten mukaisen toteuttamisen puolesta tarvitsisi enää käydä. Ja tietysti se olisi suuri askel yksilönvapaudelle.

Asevelvollisuuden loppu ei tietenkään merkitsisi loppua antimilitaristiselle työlle, se olisi vasta alku. Armeija aloittaisi todennäköisesti laajoja kampanjoita saadakseen nuoria kiinnostumaan siitä – kuten se ehkä tulevaa ennakoidessaan tekee jo nyt kouluvierailuillaan, festivaaleja sponsoroidessaan tai tosi-tv-ohjelmissaan. Kampanjointi nuorten militarisoimista vastaan on tällä hetkellä yksi antimilitarististen järjestöjen tärkeimmistä toimintatavoista, ja siihen tulee kiinnittää paljon huomiota myös Suomessa.

KAJ RANINEN