Yhteiskunnallista scifiä väkivallasta ja väkivallattomuudesta

URSULA K. LE GUIN: HAIKARAN SILMÄ Vaskikirjat 2015

Ursula K. Le Guinin 1970-luvun lopulla alun perin julkaistu pienoisromaani kertoo Victorian planeettaa asuttavista kahdesta ihmisyhteisöstä. Yhteisöjen jäsenet on karkotettu vuosikausia aiemmin Maasta.

Toisen yhteisön muodostavat väkivaltarikolliset, jotka ovat perustaneet 1900-lukulaiseen teollisuuteen nojaavan kaupungin. Kaupungin ulkopuolella elää toinen, väkivallattomuuden filosofiaan tukeutuva maanviljelysyhteisö. Tarinan jännite muodostuu näiden kahden eri periaatteilla toimivan yhteisön yhteentörmäyksestä.

Le Guinin ajattelun tuntien tarinaa on mahdollista lukea sukupuoliromaanin näkökulmasta. Hierarkkinen, fyysiseen voimaan nojaava teollisuuskaupunki edustaa maskuliinisuutta anarkistisen, kompromisseja hakevan ja niihin mahdollisimman pitkälle sopeutuvan maanviljelysyhteisön ollessa sen feminiininen vastavoima.

Ristiriidan syventyminen yhteisöjen välillä johtuu alun perin maanviljelysyhteisön halusta kartoittaa Victorian planeettaa syvemmälle erämaahan. Kaupungin johtomiehet eivät voi sallia sitä, sillä kaupunki on riippuvainen maanviljelijöiden ruoantuotannosta. Näin vapauden ja vallan kysymykset nousevat hiertämään yhteisöjen rinnakkaiseloa.

'Erämaa' (wilderness) onkin tarinan avainkäsite. Se jäsentää taustalla tarinan kulkua ja valottaa em. vapauden, vallan ja sukupuolen kysymyksiä. Le Guin julkaisi vuonna 1986 esseen otsikolla ”Woman / Wilderness”, jossa hän samaisti naiseuden ja erämaan. Esseessä Le guin esitti maskuliinisen sivilisaatiomme perimmäisen pelon, joka kohdistui erämaahan ja naiseuteen. Erämaa / nainen oli jotain ulkopuolista ja sen merkitys syntyi ainoastaan sen käytöstä saatavasta hyödystä. Itseisarvoa maskuliininen sivilisaatio ei sille halunnut / uskaltanut antaa.

Maanviljelysyhteisö joutuu lopulta tilanteeseen, jossa sen on otettava käyttöön väkivallattoman vastarinnan metodit vastatakseen yhä selvemmäksi käyvään kaupungin alistamispyrkimykseen. Tämän juonteensa kautta kirja tarjoaakin fiktiivisenä kertomuksena mielenkiintoisia näkökulmia pohdittaessa väkivallan kohtaamista väkivallattomalla vakaumuksella. Ristiriidat, epävarmuudet ja omien toimintatapojen kyseenalaistaminen nostavat päätään tavoilla, joihin ei voi ennakolta, pelkän teorian varassa, varautua. Tältä puolen kirja voikin laittaa alulle hedelmällisiä ajatuslankoja ja sitä voi suositella esim. Siviilien puolustus -projektissa mukana oleville.

Väkivallan kohtaaminen on aina järkytys. Ehkä vielä enemmän ihmisille, jotka ovat vakaumuksellisesti sitä vastaan. Vakaumuksellisen yhteisön palautuminen väkivallan kokemuksesta näyttäytyykin Haikaran silmässä prosessina, josta ei selvitä ilman sisäisiä jakolinjoja, luopumista ja uudelleenjärjestäytymistä. Selvää on kuitenkin, että lopulta joillekin erämaan vapaus ja vastuu ovat arvokkaampia kuin alistumisen tuoma hetkellinen hengähdystauko ja oman itsensä kieltämisellä ostettu helppo turvallisuudentunne.

Jyrki Iivosen suomennos on ihan mukiinmenevä. Ajoittain epäselvistä lauserakenteista ja lyöntivirheistä paistaa kuitenkin kiire tai huolimattomuus. Ne eivät kirjan lukunautintoa pilaa, vaikka ärsyttävätkin.