Sisällissota, terrori ja vankileirit

Vuoden 1918 tapahtumat lienevät Suomen historian synkimpiä hetkiä. Vuoden 1918 tammikuun lopulla alkoi sisällissota, joka kesti toukokuun alkupuolelle saakka. Tämän jälkeen hävinneen osapuolen kärsimykset jatkuivat vankileireillä. Valkoinen terrori kiihtyi taisteluiden loputtua.

Kuten sodissa yleensäkin, rintamalinjojen kummallakin puolella koettiin oma asia oikeutettuna. Sisällissota jakaa suomalaisia edelleen ja sotaan liittyvät kysymykset herättävät vieläkin voimakkaita tunteita.  Jos esimerkiksi akateeminen historiantutkimus tuottaa vuoden 1918 tapahtumista sellaista uutta tietoa, joka esittää sodan jommankumman osapuolen aiempaa huonommassa valossa, asiasta yleensä seuraa vähintään kiivasta keskustelua sanomalehtien lukijanpalstoilla.

Suuri osa vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä kuolleista kuoli varsinaisten taistelujen ulkopuolella ja vasta sodan jälkeen. Sekä punaisten että valkoisten puolella syyllistyttiin käsittämättömiin raakuuksiin.

Valkoisen ja punaisen terrorin keskeinen ero oli siinä, että punainen terrori oli luonteeltaan satunnaisempaa ja punaisten johdon tuomitsemaa. Valkoinen terrori taas oli laajamittaisempaa ja sillä oli vähintään valkoisten sodanjohdon hiljainen hyväksyntä.

Valkoisten puolella taisteluissa kaatuneita oli yli 3 000, punaisten puolella yli 5 000. Lisäksi punaiset teloittivat pitkälle yli tuhat henkeä ja valkoiset yli 7 000. Virallisten tilastojen mukaan punaisten vankileireillä kuoli 4 valkoista, kun taas valkoisten vankileireillä kuoli 11 652 punaista.

Sekä punaisten että valkoisten joukot olivat melko huonosti koulutettuja. Nykynäkökulmasta puistattavaa on se, miten sodan kummallakin puolella taisteli hyvin nuoria henkilöitä. Voidaan puhua lapsisotilaista. Sodan kulun ja valkoisten voiton ratkaisivat lopulta Saksassa koulutuksensa saaneet jääkärit sekä valkoisten saama tuki Saksan armeijalta.

Sodan jälkeen voittaneella osapuolella oli ongelmana mitä tehdä vangiksi jääneille punaisille. Yleinen mielipide vaati ankaria kostotoimenpiteitä, joten vangiksi jääneet punakaartilaiset suljettiin vankileireille. Vankileireille joutui yhteensä noin 80 000 vankia. Osalla heistä ei ollut mitään tekemistä varsinaisten taistelujen tai edes punakaartin kanssa. Pelkkä aktiivinen toiminta työväenliikkeessä saattoi johtaa vangitsemiseen tai jopa kuolemantuomioon.

Valkoisten puolella ”punakapinaan” suhtauduttiin hyvin ankarasti. Jo sodan aikana porvarillisessa lehdistössä oli esitetty vaatimuksia ankarista kostotoimenpiteistä. Eurooppalaisesta nationalismista kumpuava ajattelu näki sodan punaisen osapuolen rajautuvan todellisen suomalaisen kansakunnan ulkopuolelle.

Punaiset olivat pettäneet nuoren kansakunnan topeliaaniset arvot. Tämän vuoksi punaiset miellettiin maanpettureiksi, joita olisi jo yleisen edun nimissä syytä kohdella ankarasti. Erityisesti punakaarteissa toimineisiin naisiin suhtauduttiin ankarasti. Valkoisten sotapropagandassa heitä verrattiin villieläimiin, joiden surmaaminen on paitsi välttämätöntä myös moraalisesti oikein.

Punaisten puolella sotatoimiin osallistuneet naiset joutuivat hyvin raa’an kohtelun uhreiksi sodan jälkeen. Jo pelkkä housujen käyttö saattoi riittää kuolemantuomioon, kun taas ruotsinkielisyys saattoi toisinaan pelastaa vangiksi joutuneen hengen.

Naisvankien kohtaloita sisällissodan jälkeisillä vankileireillä tutkineen Marjo Liukkosen mukaan aihe on edelleen jossain määrin tabu. Esimerkiksi valkoiseen terroriin liittyneet seksuaalirikokset ovat Suomessa olleet vaiettu aihe.  Liukkosen mukaan esimerkiksi Hennalan vankileireillä raiskattiin ja murhattiin lukuisia alaikäisiä tyttöjä.

Kuolleisuus vankileireillä vaihteli vajaasta kymmenestä jopa reiluun kolmeenkymmeneen prosenttiin. Osa vangeista teloitettiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, mutta suurempi osa henkensä menettäneistä kuoli tauteihin ja nälkään. Leireillä tapahtui myös jonkin verran täysin mielivaltaisia teloituksia, joita voisi pitää puhdasverisinä murhina.

Kun suoranainen valkoinen terrori tilanteen rauhoituttua laantui, alkoi leireillä kuolla yhä enemmän vankeja tauteihin ja aliravitsemukseen. Maailmalla riehunut espanjantautina tunnettu influenssa niitti tuhoa myös Suomen vankileireillä, koska hygieniaolot olivat puutteellisia ja vangit olivat vakavasti aliravittuja.

Käytännössä vangit joutuivat tyytymään lähinnä pieneen määrään huonolaatuista leipää sekä kalantähteisiin. Tutkijoiden keräämän muistitiedon mukaan nälkiintyneet punavangit söivät koivujen tuohikerroksen alla olevaa kasvustoa sekä ruohoa.  Vankien nälkiinnyttämistä on myöhemmin puolusteltu sillä, että Suomen elintarviketilanne oli melko huono.

Ruoasta oli ollut puutetta jo pidempään, mikä oli ollut myös yksi tekijä konfliktin kärjistymisen taustalla. Sodasta ei kuitenkaan ollut ratkaisuksi. Elintarviketilanne heikkeni entisestään, kun maataloustyöt olivat jääneet osittain tekemättä taistelujen vuoksi. Silti punavankien nälkäkuolemat olivat lopulta poliittinen valinta. Vankileirien ulkopuolella ei juuri kuoltu nälkään.

Kesän 1918 aikana vankileirien olosuhteet olivat kammottavia ja niitä voisi verrata keskitysleireihin. Pikkuhiljaa punavankeja ryhdyttiin vapauttamaan. Kun tunteet viilenivät, vankien tuomioita lyhennettiin ja muutettiin ehdonalaisiksi. Viimeiset sisällissodan punavangit vapautettiin kuitenkin vasta 1920-luvun puolella.

Sisällissodan ja vankileirien julmuuksista olisi kenties syytä puhua koulujen historianopetuksessa nykyistä enemmän. Vaikka sisällissodasta on jo aikaa, eikä nykysukupolvilla ole siihen enää henkilökohtaista kosketuspintaa, aikakauden tapahtumista on kuitenkin syytä ottaa opiksi.

Sisällissodan aikana henkensä menettäneistä on olemassa melko kattava tietokanta osoitteessa http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main.

JUUSO KOPONEN