Rauhaa sisällissodan keskellä

Antimilitaristi haastatteli historiantutkija Kimmo Kontiota sodanvastaisesta toiminnasta sisällissodan Suomessa.

Suomen sisällissota on edelleen tulenarka aihe. Sodan käsittely herättää helposti erimielisyyksiä esitettyihin kantoihin ja faktojen esilletuonnistakin seuraa toisen osapuolen syyttelyä. Se, mitä termiä sodasta käyttää on jo poliittinen valinta: ei ole yhdentekevää puhutaanko  punakapinasta, vapaussodasta vai luokkasodasta. Tässä artikkelissa käytetään termiä sisällissota, koska se on melko puolueeton ja konfliktissa mukana olleet ulkomaalaiset sotajoukot eivät ole artikkelin keskiössä.

Vaikka nykypäivän keskustelu sisällissodasta ei vaikuta sopuisalta, itse sodan aikana sata vuotta sitten oli myös halua rauhaan – rauhansopimuksiakin saatiin solmittua.

Kertoisitko itsestäsi Kimmo Kontio.

Olen perehtynyt sisällissotaamme historian tutkijana. Huhtikuussa 2000 vierailin toimittajana sisällissodan jälkeisessä Kosovossa, jossa jouduin teloitettujen albaaniuhrien muistotilaisuudessa keskelle välikohtausta, jossa tilaisuuteen salakuljetetulla rynnäkkökiväärillä ammuttiin sarjoja, mutta onneksi ilmaan.

Millaisia muotoja sodanvastainen toiminta sai punaisten puolella?

Punaisten ideologiassa vallitsi toisaalta vallankumouksellinen luokkasota, mutta toisaalta esiintyi vakaumuksellista pasifismia. Sosiaalidemokraattien nais- ja nuorisojärjestöt olivat erityisen pasifistisia. Monia vasemmistolaisia merkkihenkilöitä kieltäytyi sotimasta ja liittymästä mukaan vallankumouksellisiin, tunnetuimpina Väinö Tanner ja Matti Paasivuori.

On huomattava, että kaikkien sodasta kieltäytyneiden päätökseen ei vaikuttanut pasifismi. Valkoiseen Suomeen jääneet punaiset julistautuivat yleensä väkivaltaisuuksien ulkopuolelle silloin, kun heillä oli olemattomat mahdollisuudet voittaa esimerkiksi aseiden puuttumisen takia. Lopulta alunperin vapaaehtoisuuteen perustunut punakaarti otti käyttöön pakkovärväykset, joita osa vältteli ja heidät leimattiin karkureiksi.

Millaisia muotoja sodanvastainen toiminta sai valkoisten puolella?

Valkoisilla ideologiset vastaparit, aktivismi ja laillisuus, ovat perua itsenäistymistä edeltäviltä sortovuosilta. Valkoisten puolella vallitsi vankka halu porvarillisen laillisuuden ylläpitämiseen. Joukossa osa oli aktiivisempia sotaanryhtyjiä, mutta osa taas aktiivisempia rauhantekijöitä. Usein kuitenkin kävi niin, että jos suojeluskunnan päällikkö halusi rauhaa vastapuolen punakaartin kanssa, hänet vaihdettiin melko nopeasti toiseen. Vakaumuksellista pasifismia esiintyi myös valkoisilla - esimerkiksi Arvid Järnefelt oli tolstoilainen.

On hyvä muistaa, että sota ei ollut ensimmäinen vaihtoehto ihmisillä. Yhteiskunnan hajoaminen johti väkivaltaiseen polarisaatioon, jossa sovitteluun pyrkivät jäivät joko kokonaan ulkopuolelle tai selvään vähemmistöön. Sisällissodan edetessä asein ratkaisuun pyrkivä aktivismi ja laillisuus ikään kuin yhdistyivät samaksi viralliseksi ajattelutavaksi.

Kuinka paljon suurin piirtein oli paikallisia aselepoja ja vastaavia rauhanprojekteja sisällissodan Suomessa?

Laskentatapa vaikuttaa tietysti siihen, mikä luku saadaan vastaukseksi. Paikallisia, tavallisimmin kunnittaisia, aselepoja oli kolmisenkymmentä, joista moni oli voimassa päivän. Tosin jotkut kestivät useita päiviä ja osa jopa viikkoja. Yleisellä tasolla Ruotsin sosiaalidemokraatit pyrkivät rauhanvälitykseen Suomen sisällissodassa. Molemmin puolin sisällissodan logiikka johti siihen, että vihollisuudet on käytävä loppuun asti oli lopputulos mikä tahansa.

On huomattava, ettei sodan lopputulos ollut aikalaisille itsestäänselvyys – punaiset menestyivät joissain taisteluissa hyvin. Johtajat myös uskoivat, että vallankumous pian tempaisisi kansan valtaosan mukaan vastapuolen alueella.

Mikä näistä aselevoista toimisi esimerkkinä?

Parkanossa ei kieltäydytty vain keskinäisistä vihollisuuksista vaan pyrittiin myös estämään ulkopuolisten tulo kunnan alueelle, koska se saattaisi sytyttää väkivallan. Keski-Suomen Suviaisissa pyrittiin kutsumaan jo taisteluun lähteneitä takaisin. Sopimukset olivat paikallisten improvisoimia eikä mitään mallisopimuksia ollut.

Suomi oli uskonnollinen maa, joka myös sai helpommin karttamaan väkivaltaa. Ikä antaa vääjäämättä ymmärrystä, ettei sota ole kaunista. Molemmat osapuolet värväsivät enimmäkseen nuoria, jopa lapsisotilaita. Esimerkiksi myöhemmin presidentiksi noussut Urho Kekkonen osallistui taisteluihin 17-vuotiaana. Niin se on aina. Kosovossakin lahjottiin nuoria heittämään käsikranaatteja jonkun vastapuolen perheen asunnon oven taakse.

Millaisia rangaistuksia tai muita seurauksia sotatoimista kieltäytyville seurasi?

Valkoisessa Suomessa sotatoimista kieltäytyneitä pidettiin vasemmistolaisina ja epäilyttävinä. Yleensä kieltäytyjät vangittiin ja useat heistä tajusivat, että on parempi olla hiljaa. Valkoiset julistivatkin, että puolueettomuus on yhtä paha kuin vihollisuus. Samoin punakaartien terrorissa teloitettiin aseista kieltäytyneitä.

Olisiko sota voitu välttää? Missä vaiheessa olisi ollut niin sanotusti viimeinen mahdollisuus tehdä valinnat, jotka olisivat pelastaneet tilanteen?

Marraskuun suurlakon 1917 jälkeen ei enää ollut mahdollista välttää sotaa. Paikalliset rauhansopimukset solmittiin liian myöhään, jotta niillä olisi voinut olla laajempaa vaikutusta, kun yhteiskunta hajosi ja kenelläkään ei ollut valtaa, jolla viheltää peli poikki.

Nykyiset väkivaltaiset muka-poliittiset ryhmittymät ovat sisällissodan osapuoliin verrattuna marginaalisia eikä niillä ole toimintaympäristöä, joka mahdollistaisi sisällissodan laajuisen tai luonteisen konfliktin. Vuonna 1918 sota ulottui niin laajalle ja vaikutti Suomen joka kolkkaan, että väkivallasta kieltäytyneetkin saattoivat joutua mukaan vedetyksi väkivaltaisuuksiin.

Tiedätkö jotain valkoisen puolen asettaman asevelvollisuuden varhaisesta vastustamisesta?

Valkoisessa Suomessa 18.2.1918 voimaan tullut asevelvollisuus ei ollut kovinkaan suosittu. Välttely ja pakoilu oli yleistä ja helppoa, koska Suomi ei ollut silloin rekisteriyhteiskunta. Mahdollisina punaisina pidettyjä vasemmistolaisia ei edes haluttu palvelukseen. Osa valkoisesti ajattelevistakaan ei lähtenyt innokkaasti sotaan ja heitä saattoi painaa huoli perheestä tai muut käytännön syyt. Järjestäytynyttä asevelvollisuuden vastustusta ei kuitenkaan esiintynyt.

Mitä haluaisit nykyisten suomalaisten tietävän enemmän sisällissodasta?

Sisällissodasta oikeastaan on enemmän julkaisuja kuin talvi- ja jatkosodasta Suomessa, joten tietoa on kyllä saatavissa. Sisällissodasta kuitenkin nostatetaan traumoja, vaikka kaikki ajan kokeneet ja sen muistavat ovat jo kuolleet. Keskusteluun liittyy syyttelyä ja myyttejä. Suomi 1918 ei ole kuitenkaan poikkeus, kun meitä vertaa hajoavan Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Saksan alueisiin tuona aikana, joissa oli kaikissa sisällissotia ja vallankaappauksia.

Sisällissota on osa itsenäistymisprosessia kuten kehitysmaissa toisen maailmansodan jälkeen. Se ei kuitenkaan ole luonnonlaki, mutta toisten syyttely on turhaa. Sota on jo käyty - sitä ei voi muuttaa. Siksi sitä ei pitäisi traumatisoida ja mystifioida, koska sellaisella ei ole mitään loppua. Tällaisesta tarkoituksellisesta myyttisestä vihanpidosta kertoo, kun yhä edelleen entisen Jugoslavian alueen kansat vetoavat riidoissaan keskiaikaisiin epäoikeudenmukaisuuksiin.

MATIAS KASKILUOTO