Tuntematon sotilas ja sota kansallisena alkumyyttinä

Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlavuoden odotetuin kotimainen elokuva on varmastikin Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas. Elokuva on jo kolmas elokuvasovitus Väinö Linnan samannimisestä romaanista.

Romaanista ja siitä tehdyistä elokuvista on tullut tärkeä osa suomalaista kulttuuria. Niiden voisi myös ajatella olevan jonkinlaisia isänmaallisuuden symboleja. Esimerkiksi itsenäisyyspäivänä televisiosta näytetään usein Edvin Laineen Tuntematon sotilas vuodelta 1955.

Tässä on eräänlaista historian ironiaa. Alun perin Väinö Linnan romaani koettiin lähes epäisänmaallisena, koska siinä kuvattiin sotaa yksittäisten sotilaiden näkökulmasta realismiin pyrkien. Linna ei kunnioittanut upseeriston jakamia fantasioita Suur-Suomesta eikä myöskään uusintanut runebergiläistä kuvitelmaa isänmaan puolesta mieluusti uhrautuvasta sankarista. Linnan henkilöhahmot ovat realistisempia. Monet heistä pelkäävät ja kaikki ovat ihmisinä epätäydellisiä – usein erityisesti ne, jotka eivät pelkää.

Historialliset elokuvat kertovat aina paitsi kuvaamastaan aikakaudesta, myös omasta ajastaan. Näin on myös uuden Tuntemattoman sotilaan laita. Siinä missä aiemmat elokuvaversiot ja Linnan romaani keskittyivät vain rintaman kuvaamiseen, on Louhimies ottanut mukaan myös kotirintaman. Kontrasti sodan raakuuden ja normaalielämän välillä korostuu äärimmilleen, kun Eero Ahon näyttelemän Rokan kaltainen rintamaoloissa tunteeton tappokone nähdään kotioloissa rakastavana ja huolehtivana perheenisänä.

Monien sotaelokuvien ongelmana on, etteivät ne kykene välittämään sodan tylsyyttä. Tämä on myös Aku Louhimiehen elokuvan ongelma. Todellisuudessa sota on erityisesti asemasotavaiheessa jotain aivan muuta kuin jatkuvaa pauketta ja räiskettä. Se on ennen kaikkea odottelua kurjissa olosuhteissa.

Uudessa Tuntemattomassa sotilaassa sodan tämän puolen kuvaaminen jää aiempaakin vähemmälle. Elokuva on toiminnallinen ja keskittyy juuri taistelujen kuvaamiseen. Nämä kohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä ja ääniteknisesti erittäin hyvin toteutettuja.

Toisaalta taistelukohtausten määrän vuoksi erään iltapäivälehden haastattelemat sotaveteraanit eivät olleet uudesta elokuvaversiosta erityisen innoissaan. Se ei vastannut heidän kokemustaan sodan todellisesta luonteesta eikä näyttäviin taistelukuvauksiin keskittymällä onnistunut välittämään realistista kuvaa sodasta. Tämän lisäksi sotaveteraanit ihmettelivät, eikö Suomen historiasta löydy muita elokuvan aiheita kuin sota.

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas onnistuu kuitenkin siinä, missä hyvän sotaelokuvan mielestäni pitääkin onnistua: Se onnistuu näyttämään sodan raakuuden. Eräät Terrence Malickin elokuvista lainatut tehokeinot vielä vahvistavat ja alleviivaavat tätä viestiä.

Hieman paradoksaalisesti sotaelokuvissa on usein myös jotain hyvin pasifistista. Esimerkiksi itse aseistakieltäytyjänä voin hyvän sotaelokuvan jälkeen poistua salista aristoteelisen katharsiksen tilassa ja olla entistäkin vakuuttuneempi siitä, että siviilipalvelus todella on eettisesti kestävä valinta.

Kun sodan julmuus ja raakuus tuodaan esille, sodan mielettömyys ja epätoivottavuus korostuvat. Väinö Linna tunnetusti tappoi suuren osan henkilöhahmoistaan. Moni erityisen ikävä kuolema on varattu kaikkein sympaattisimmille henkilöhahmoille. Näiltä osin Aku Louhimies on uskollinen alkutekstille.

Louhimiehen Tuntematon sotilas esittää jatkosodan rehellisesti hyökkäyssotana. Lisäksi Suomen liittolaisuus Saksan kanssa tuodaan esille. Nämä ovat tärkeitä valintoja, sillä Suomessa elää edelleen sitkeästi käsitys erillissodasta. Neuvostoliitto nähdään Suomessa usein syypäänä jatkosotaan, vaikka jatkosodan voidaan sanoa olleen osa Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon.

Talvisodasta puhuttaessa taas painotetaan Mainilan laukauksia, mutta ei juuri lainkaan tuoda esille Neuvostoliiton aiheellista huolta Leningradin alueen puolustuksesta. 1920-luvun alun heimosotien ollessa tuoreessa muistissa oli Neuvostoliitolla ennen talvisotaa täysi syy suhtautua fasismin kanssaflirttailevaan Suomeen epäluuloisesti. Mutta jo pelkkä ajatus siitä, että sovittelevammalla politiikalla sodat olisi voitu kenties kokonaan välttää, tuntuu monista suomalaisista lähes rienaavalta.

Taistelu ylivoimaista vihollista vastaan kuuluu suomalaisen kansallisen identiteetin peruskuvastoon. Suomalaiskansallisessa kuvastossa talvi- ja jatkosota asemoituvat lähes kansalliseksi alkumyytiksi. Kertomuksen mukaan Suomi on lunastanut itsenäisyytensä taistelemalla ylivoimaista itäistä vihollista vastaan.

Voidaan jopa sanoa, että nykyisen kaltainen kansallinen identiteetti syntyi Suomessa vasta sotien jälkeen. Neuvostoliittoa tai Venäjää vastaan käydyt sodat ovat tärkeä osa tätä identiteettiä, vaikka ne päättyivätkin häviöön tai kauniimmin sanottuna torjuntavoittoon.

Suomalaiseen melankoliaan kaksi hävittyä sotaa kuitenkin vetoavat. Kenties juuri tappion karvaus kohtaa vastakaikua kansallisen mentaliteetin syvärakenteessa. Jatkosodan torjuntavoitto toistaa myyttisellä tasolla Kalevalan kertomuksen epäonnisesti päättyneestä Sammon ryöstöstä.

Aivan kuten Väinölän sotapropagandassa Sampo ymmärrettiin alkujaan Pohjolan väen vääryydellä hankkimaksi ja siksi sen ryöstäminen takaisin oikeutetuksi, nähtiin jatkosodan aikaisessa suomalaisessa sotapropagandassa sota oikeutetuksi juuri Venäjän aiempien toimien vuoksi. Sota ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla. Lopulta Sammon tavoin myös haave Suur-Suomesta murskautui palasiksi.

Aku Louhimiehen elokuva onnistuu kuvaamaan kiinnostavasti myös jatkosodan loppuvaiheita. Sotaonnen kääntyessä armeija joutuu perääntymään. Juuri tässä vaiheessa ristiriidat sotilaskunnian ja selviytymisen välillä eskaloituvat. Konekiväärien upottaminen lampeen sotilaiden evakuoinnin turvaamiseksi on vahva symbolinen kannanotto.

Tuntemattoman sotilaan keskeinen kulttuurinen merkitys on siinä, että se osoittaa kuinka suomalaiskansallinen identiteetti määrittyy edelleen 1900-luvulla käytyjen sotien kautta. Tuskin on sattumaa, että Louhimiehen elokuva valmistui samana vuonna, jolloin itsenäinen Suomi täytti 100 vuotta. Näin elokuva asemoituu osaksi samaa nationalistista ilmiötä, jota edustavat esimerkiksi iltapäivälehtien runsain mitoin tekemät haastattelut sotaveteraaneista.

Nykymaailman poliittiset vastakkainasettelut huomioiden voidaan kysyä, löytyisikö jostain vaihtoehtoisia tapoja luoda ja ylläpitää kertomusta kansakunnasta. Olisiko sotien sijasta muutakin yhteistä muistelemisen aihetta? Voisiko konfliktien sijasta painottaa Suomen positiivisia saavutuksia kulttuurin ja yhteiskuntaelämän saralla? Satavuotisen Suomen kunniaksi olisi syytä rakentaa sellaista isänmaallisuutta, joka ei rakennu ainoastaan vastakkainasettelulle vaan laajemmalle kunnioitukselle aiempien sukupolvien saavutuksia kohtaan. Suurimmaksi osaksi nämä saavutukset ovat olleet rauhanomaisia. Komeiden torjuntavoittojen lisäksi Suomen historiasta löytyy paljon muitakin tarinoita, joista voisi olla identiteetin pohjaksi tai vaikkapa elokuvan aiheeksi.

JUUSO KOPONEN