Militarismi luokkayhteiskunnan ongelmana

Karl Liebknecht (1871 -1919) oli 1900-luvun alkupuolen keskeisiä saksalaisia sosialistivaikuttajia. Hän on jäänyt historiaan ainoana Saksan valtiopäivien edustajana, joka äänesti 1. maailmansodan rahoittamiseen tarvittuja sotalainoja vastaan. Tänä vuonna Liebknechtin klassikkoteos Militarismi ja antimilitarismi on julkaistu uudelleen suomeksi.

Alun perin vuonna 1907 julkaistu ja kirjoittajansa joksikin ajaksi vankilaan vienyt kirja on eräänlainen aikalaisdokumentti niistä aikakauden kehityskuluista, jotka lopulta johtivat ensimmäiseen maailmansotaan. Historiallisena dokumenttina 1900-luvun alun Euroopasta Militarismi ja antimilitarismi on edelleen lukemisen arvoinen. Lisäksi monet kirjan sisältämistä teoreettisista ja poliittisista huomioista ovat edelleen ajankohtaisia.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Liebknecht analysoi militarismin kehitystä sekä militarismin suhdetta yhteiskunnan rakenteisiin.  Liebknechtin mukaan aseteknologian ja armeijan organisaation kehitys kulkevat käsi kädessä luokkayhteiskunnan kehityksen kanssa. Kapitalistisen tuotantotavan vallitessa militarismi saa aiempaa keskeisemmän aseman.

Liebknechtille yleinen asevelvollisuus on hyvä esimerkki yhteiskunnan läpimilitarisoitumisesta. Vaikka satunnaisia pakkovärväyksiä oli jo keskiajalla, laajamittainen asevelvollisuus on nimenomaan modernille kapitalistiselle yhteiskunnalle ominainen ilmiö. Kapitalistinen tuotantotapa ja yhteiskunnan militarisoituminen kietoutuvat toisiinsa sekä politiikan että talouden tasolla.

Teoksen toinen osa käsittelee 1900-luvun alun työväenliikkeen taistelua militarismia vastaan.  Vasemmistolaisesta näkökulmasta antimilitaristinen valistustyö on tärkeää, koska juuri militarismin avulla eri maiden työläiset usutetaan toisiaan vastaan. Liebknechtin jakamasta marxilaisesta näkökulmasta katsottuna militarismi on aina myös ideologinen prosessi, jossa kansallisvaltion sisäiset vastakkainasettelut ja luokkaristiriidat korvautuvat kansakuntien välisellä vastakkainasettelulla.

Armeijalla on Liebknechtin mukaan väkivaltakoneistona myös konkreettisempi tehtävä maan sisäisen luokkataistelun tukahduttajana. Nyky-yhteiskunnassa tämä tehtävä on eriytetty poliisille vahvemmin kuin Liebknechtin päivinä. Ei tarvitse ajatella kuin suomalaisia itsenäisyyspäivän mielenosoituksia ja niitä valvovien mellakkapoliisien määrää ja varustusta. Toinen hyvä esimerkki löytyy Yhdysvalloista, jossa poliisin asearsenaali on jo lähes armeijan tasolla.

1900-luvun kuluessa aseteollinen kompleksi on kehittynyt yhä pidemmälle. Aseteollisuus on pyrkinyt yhä uudelleen tuottamaan maailmaan sotia ja niiden kuviteltuja uhkia. Lisäksi aseteknologia on kehittynyt yhä pidemmälle. Mielenkiintoista onkin, että Liebknecht onnistuu ennustamaan aseteknologian kehittymisen nykyiseen tilanteeseen, jossa ydinsota voisi pahimmillaan tuhota koko ihmiskunnan.

Samalla kiväärivallankumousten aika on jäänyt yhä kauemmas historian hämärään. Tällöin on selvää, että paremman yhteiskunnan rakentamiseksi on löydettävä entistä rauhanomaisempia keinoja. Paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan saavuttaminen edellyttää militarismin vastustamista.

Militarismi ja antimilitarismi on kirjana edelleen ajankohtainen, vaikka se ei välttämättä ole aivan siitä helppolukuisimmasta päästä. Lauseet ovat toisinaan turhan pitkiä ja polveilevia. Lisäksi teoksen suomennos on ilmeisesti 1900-luvun alkupuolelta. Eräät käännöksen sanavalinnat kuten ”agitatsiooni” ovat jo selkeästi vanhentuneita.

KARL LIEBKNECHT: MILITARISMI JA ANTIMILITARISMI. Into Kustannus Oy 2017, 3. painos. Julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1910, saksankielinen alkuteos julkaistu 1907. 304 sivua.

JUUSO KOPONEN