Nationalismin taudinmääritys

Kansallissosialismi ja fasismi nousivat Euroopassa 1930-luvulla. Äärinationalistiset liikkeet ajoivat Euroopan ja koko maailman toiseen maailmansotaan ja silmittömään väkivaltaan. Sotaa edeltäneen kehityksen taustalta löytyy pelottavan paljon yhtäläisyysmerkkejä nykypäivän nationalismista kumpuavan oikeistoradikalismin nousuun. Suomi ei ole kehityksestä sivussa tälläkään kertaa.

Kansan puolesta

Nationalistiseen ajatteluun on sisäänrakennettuna me vastaan ne -asetelma. Nationalismista nykyään ammentavat puolueet käyttävät samankaltaista retoriikkaa kuin oikeistoradikaalit 1930-luvulla. Puolueet sanovat edustavansa kansaa ja pitävänsä vain sellaista yhteiskuntajärjestelmää oikeana ja kansanvaltaisena, jossa puolueet itse ovat vallassa.

Tuohon oikeaan kansaan kuuluu tilanteesta riippuen vaihteleva määrä ihmisiä. Siihen ei yleensä katsota kuuluvan toisen kansallisuuden omaavat henkilöt, erilaisen ihonvärin omaavat henkilöt, väärää kieltä äidinkielenään puhuvat, väärän ruokavalion omaavat, vääräuskoiset, väärän perhekäsityksen omaavat, seksuaali- tai sukupuoli-identiteetiltään valtavirrasta poikkeavat tai ylipäätään henkilöt, jotka ovat eri mieltä kansaan kuuluvan porukan määrittelemisestä tai yhtään mistään asiasta.

Suomessa perussuomalaiset sanovat olevansa vain niin sanotun kansan asialla, eivät oikealla tai vasemmalla. Puolue ja sen edustajat on kerännyt kannatusta EU:n vastaisuudella ja maahanmuuttovastaisuudella käyttäen rasististakin retoriikkaa. Sen yhteydet äärinationalistisiin ulkoparlamentaarisiin järjestöihin eivät ole mikään salaisuus. 1930-luvun Lapuan liike ja Akateeminen Karjala Seura ovat korvautuneet 2000-luvulla Suomen Sisulla ja Suomen Vastarintaliikkeellä.

Taitavaa propagandaa

1930-luvun Saksassa antisemitismillä oikeutettiin kansojen eriarvoisuus, mikä johti hierarkkiseen yhteiskuntaan myös muilla osa-alueilla. Nykypäivän islamofobiassa on
paljon antisemitismille tyypillisiä piirteitä, ja maahanmuuttokeskustelu pitää sisällään monia eriarvoistavia elementtejä.

Samalla kun massat alkoivat kiinnostua politiikasta ja kansalaistoiminnasta, nationalismi ja suoranainen kansalliskiihko muodostuivat keskeisiksi ideologisiksi tavoiksi hahmottaa maailmaa.

Siinä missä uusfasistiset liikkeet, puolueet sekä radikaalioikeisto yleensä keräävät kannatusta pelokkaiden ihmisten kasvavasta katkeroituneesta reservistä,
oikeistopopulistiset puolueet ovat muuttaneet taitavasti retoriikkaansa mobilisoiden perinteisesti vasemmistoa äänestävän työväestön joukkoja. Poliittiseen retoriikkaan
sisällytetään ranskalaisen uuden oikeiston (Nouvelle Droite) ideologin Alain de Benoistin oppien mukaisesti vasemmistolaisia piirteitä.

Esimerkiksi Ranskan Front Nationalissa nationalismin sijaan puhutaan patriotismista. Rasistiset puheet on lopetettu ja niin sanottuja ranskalaisia arvoja puolustetaan. Ympärileikkaukset ja huivit mahdollistavat profiloitumisen naisten oikeuksien puolustajina. Muslimien halal-liha ja siihen liittyvä teurastaminen tarjoaa areenan
ansioitua eläinten oikeuksien puolustajina.

Uuden oikeiston oppien mukaisesti Front National julistaa: ei vasemmistolainen, ei oikeistolainen – ranskalainen.

Talouskriisit oikeistopopulistien nousun taustalla

Fasismi oli vastaus ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1929 talouskriisin aiheuttamaan yhteiskunnalliseen kriisiin.

Talouden kriisit ovat usein merkinneet massojen radikalisoitumista. Keynesiläis-fordistinen talouskasvu merkitsi toisen maailmansodan jälkeistä yhteiskunnallista vakautta sekä demokratian ja sosiaalistaloudellisen tasa-arvon nousun aikakautta. Jakson ensimmäiset kriisit tulivat esiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ilmeten muun muassa tuotantorakenteen muutoksena ja joukkotyöttömyytenä. Kansainvälisen valuuttajärjestelmän murtuminen ja pääomamarkkinoiden vapautuminen aloittivat askel askeleelta valtioiden velkaantumiskehityksen. Kapitalismin ja demokratian suhde alkoi rakoilla.

Myös Suomessa nationalismista ammentavat oikeistopopulistiset puolueet, 1970- ja 1980 -luvuilla Veikko Vennamon SMP ja ja 2000-luvulla Perussuomalaiset, ovat 
hyötyneet talouskriiseistä.

Moderni oikeistoradikalismi ja oikeistopopulismi astuivat Euroopan näyttämölle kapitalismin ja demokratian pakkoavioliiton purkautuessa. Yhteiskunnan alemmat sosiaaliryhmät saatiin vastustamaan "tuhlaavaa" hyvinvointivaltiota ja kannattamaan markkinoiden yksityistämistä, julkisten menojen leikkaamista, valtioiden roolin
minimoimista, voitontavoittelun ja yksityisen yrittäjyyden tukemista sekä ammattiliittojen aseman murtamista. Syntipukeiksi on useimmiten nostettu
siirtotyöläiset tai muut etniset vähemmistöt.

Populisteja, fasisteja ja radikaaleja

Viimeistään 2000-luvulla radikaalista oikeistosta on tullut salonkikelpoinen. Uusi tilanne murtaa toisen maailmansodan jälkeistä puoluejärjestelmää, jossa yleistäen
voisi todeta konservatiivien jakaneen perinteisesti vallan sosiaalidemokraattien kanssa. Vastaavaa kehitystä ei ole koettu sitten 1930-luvun. Uudet oikeistolaiset
liikkeet ja puolueet voidaan jakaa uusfasisteihin, uuteen oikeistoon, moderniin oikeistoradikalismiin ja oikeistopopulisteihin.

Kreikan Kultaisen aamunkoiton, Unkarin Jobbik-puolueen ja Saksan vaaleissa menestyneen NPD lasketaan uusfasisteihin. Uudella oikeistolla on monella tapaa fasistinen sukupuu, mutta suorat yhtäläisyysmerkit johtavat harhaan: oikeistoradikalismin keskeiset edustajat Ranskan Front National, Itävallan FPÖ ja
belgialainen Vlaams Belang ovat siirtyneet oikeistopopulismin tielle. Tähän joukkoon voidaan laskea Suomessa Perussuomalaisetkin.

Uusliberalismin yhteys radikaaliin oikeistoon

Saksalaisen tutkija Gerd Wiegelin mukaan populismi toimii äärioikeiston menestysreseptinä, jossa uusliberalismi sulautetaan oikeistopuolueiden politiikkaan.
Samalla uusliberalismi muodostaa kasvualustan oikeistoradikaalisille ja -populistisille ideologioille. Ne voidaan siten nähdä toisiaan täydentävinä strategioina.

Uusliberalismin tunnetut laboratoriot löytyvät Chilen ja Argentiinan sotilasdiktatuureista. Niin sanotun lännen Ronald Reagan ja Margaret Thatcher liputtivat avoimesti uusliberalismin puolesta. Samalla Norjan ja Tanskan oikeistopopulistiset puolueet, Italian Pohjoinen liitto (Lega Nord) ja Itävallan FPÖ ammensivat kritiikkinsä talousliberalismista sekä verotuksen ja hyvinvointivaltion kritiikistä.

Suomessa perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on esittänyt puolueensa työväestön puolueena "ilman sosialismia". Ei ole yllätys, että Soini viihtyy keskustan Juha Sipilän ja kokoomuksen Alexander Stubbin porvarihallituksessa. Europarlamentissa Sampo Terho vastusti veronkiertoon puuttumista, ja samalla linjalla ovat jatkaneet puolueen muut europarlamentaarikot Jussi Halla-aho ja Pirkko Ruohonen-Lerner.

Koveneva yhteiskunnallinen ilmapiiri

Nationalistinen retoriikka näyttää olevan valtavirtaistumassa niin Suomessa, Euroopassa, Yhdysvalloissa kuin Venäjälläkin. Samalla puhutaan jo uudesta kylmästä
sodasta. Yhteiskunnan ilmapiiri on kovenemassa. Väkivallan käyttämisen kynnys Suomessakin on alentunut niin äärioikealla kuin äärivasemmalla sekä valtion
väkivaltamonopolin kohdalla. Väkivallan käyttö on arkipäiväistymässä, enää se ei hetkauta suurta yleisöäkään samalla tavalla kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Tautiin
tarvitaan vastalääkettä.

Rauhanliikkeellä tai kenelläkään meistä ei ole enää varaa jäädä sivustakatsojaksi.

Jussi Hermaja

Kirjoitus perustuu pääsiallisesti Rauhan Puolesta -lehdessä 2/2016 ilmestyneeseen Karim Maichen artikkeliin Radikaalin oikeiston nousu ja Jouko Jokisalon kirjaan
Euroopan radikaali oikeisto (Into 2016)