Mitä nationalismilla tarkoitetaan?

Nationalismin tutkijat ja historioitsijat ovat pyrkineet määrittelemään nationalismia ja sen synnyn syitä, mutta nationalismille ei ole löytynyt yhtä hyväksyttyä
standardimääritelmää. Monimuotoisena ilmiönä se ei taivu helposti yhteen malliin tai selitykseen. Nationalismin määrittelyn ja tutkimisen hankaluus selittyy osittain sillä,
että se on yhtäältä moderni poliittinen ideologia, toisaalta tunneperustalle rakentuva maailmankuva.

Monet käsittävät nationalismin jonkinlaiseksi luonnolliseksi isänmaanrakkaudeksi, joka perustuu etnisyyteen ja jaetun kielen ja kulttuurin kautta syntyvään tuttuuden ja
yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Näin ymmärrettynä nationalismin juuret voidaan viedä hyvinkin pitkälle menneisyyden heimoyhteisöihin ja paikallisiin identiteetteihin.

1800-luvulle saakka nation-käsite viittasikin kansaa pienempiin yhteisöihin, heimoihin ja syntymäpaikkaan, mistä on jäljellä tapa kutsua ylioppilaskuntia Suomessa ruotsiksi
natioiksi. Esimerkkinä nationalismin varhaisista juurista otetaan usein esimerkiksi Israelin kansan historia tai pohjoismaisessa kontekstissa kansa-käsitteen käyttö
ruotsalaisissa keskiaikaisissa maanlaissa.

Tällainen nationalismin ymmärtämisen tapa ei kuitenkaan kata sen poliittisia aspekteja eikä viittaa kansakuntiin tai etnisiin ryhmiin poliittisina toimijoina. Jos nationalismin
ajatellaan olevan kansallisvaltioiden luomiseen tähtäävä poliittinen ideologia eli käsitys siitä, että kansan ja valtion on muodostettava poliittinen kokonaisuus, on
nationalismi erottamattomasti moderniin yhteiskuntaan ja poliittiseen kulttuuriin kuuluva ilmiö.

Sen muotoutuminen sijoitetaan 1700–1800-lukujen taitteeseen, Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumouksiin sekä poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen modernisaation
prosesseihin.

Toiset tutkijat ovat siis yrittäneet hahmottaa nationalismin ”poliittista ohjelmaa”, toiset taas kiinnittäneet huomiota sen yhteisöllisyyden kokemusta rakentaviin ja vahvistaviin
piirteisiin. Nämä tutkimussuunnat täydentävät toisiaan eivätkä tavoita yksinään nationalismin koko kuvaa.

Suomalaista lippukulttuuria, nationalismia ja uhrautumista kansallisvaltioissa tutkinut Tuomas Tepora määritteleekin nationalismin metaideologiaksi. Tällä hän tarkoittaa,
että nationalismissa on piirteitä sekä intellektuaalisesta poliittisesta ideologiasta että uskonnosta.

Nationalismiin sisältyy ajatus kansallisvaltiosta, poliittisesta kansalaisuudesta ja velvollisuuksista isänmaata kohtaan, mutta samalla sen viehätys ja elinvoima
perustuvat osittain siihen, että nationalistinen ajattelu yhdistää menneet, nykyiset ja tulevat sukupolvet yhdeksi pyhäksi ja ajattomaksi kokonaisuudeksi.

Se tarjoaa elämälle mieltä ja lupailee kuolemattomuutta osana itsen ja oman ajallisuuden ylittävää kokonaisuutta. Tätä symboloivat erityisesti lipulla peitetyt
sankarihaudat ja sankarivainajien muistomerkit.

Modernin yhteiskunnan instituutiot, kuten koululaitos ja museot sekä erilaiset massakulttuurin tuotteet elokuvista urheilutapahtumiin tuottavat jatkuvasti
ymmärrystämme siitä, mitä kansallinen on, mitkä sen rajat ovat, mikä sen kieli on, miten se on syntynyt ja mitkä sen arvot ovat.

Näin nationalismi hahmottuu ajattelu- ja kokemustavaksi joka rakentaa ja tuottaa kansakuntia sekä sitoo identiteettiämme erilaisiin kansakunnan ja kansallisvaltion
symboleihin.

Näiden symbolien sisältö ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan ne ovat jatkuvan poliittisen kamppailun kohteena ja välineinä. Minkälaisia rajoja, tapoja ja arvoja
esimerkiksi Suomen lippuun tai leijonaan yhdistetään? Vastaukset tällaisiin kysymyksiin kertovat paitsi kansallisen identiteetin rakentamisesta myös
suomalaisuuteen samastuvien persoonallisen identiteetin rakentamisen mahdollisuuksista ja rajoista.

Antti Nyqvist