Historiankirjoitus nationalismin pönkittäjänä

Historiankirjoitus on voittajien historiaa joka on kirjoitettu valtaapitävien näkökulmasta kulloinkin vallitseva yhteiskunnan järjestelmää tukevaksi. Vallitsevat historiakäsitykset
voidaan myös haastaa erilaisista eettisistä tai ideologisista näkökulmista käsin. Nationalismiin perustuvat historiakäsityksemme ovat loogista seurausta
kansallisvaltioideologiasta.

Nationalismi rakentaa tietynlaista kollektiivista identiteettiä, jonka keskiössä on ajatus kansasta poliittisena toimijana. Tässä historialla ja erilaisilla historianesityksillä, kuten
julkisilla muistomerkeillä ja julkisilla muistojuhlilla, kansakuntaa esille asettaville rituaaleilla, on keskeinen funktio. Ne rakentavat yhteyttä tietynlaiseen menneisyyteen
sekä sosiaalista koheesiota luomalla yhteisiä ja jaettuja muistoja. Ne myös oikeuttavat nykypäivän poliittisia ratkaisuja. 

Julkiset historianesitykset ovat kuitenkin aina valintojen tulosta, ne esittävät jotain menneisyydestä ja jättävät jotain pimentoon. Kriittiset kommentoijat ovatkin
todenneet, että kansakunnan rakentaminen edellyttää historian väärentämistä ja tiettyjen tosiasioiden unohtamista. Edesmennyt brittiläinen historiantutkija Erich
Hobsbawm ilmaisi tämän lausahtamalla, että historioitsijat ovat nationalismille sama kuin oopiuminviljelijät heroinisteille.

Hobsbawm tuli nationalismintutkimuksen kentällä tunnetuksi 1980-luvulla lanseeraamalla käsitteen ”keksityt traditiot”. Käsite viittaa erilaisiin historiallisen
jatkuvuuden tuntua luoviin tapoihin, rituaaleihin ja symboleihin, joita kehitettiin 1800-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Monet nationalismin yhteiskuntien modernisaatioon liittävät tutkijat painottavat teollisen tuotannon ja valtion roolia nationalismin synnyssä. Sen sijaan Hobsbawmin
mukaan monet kansallisvaltioihin liittyvät piirteet ovat 1800-luvulla poliittisten muutosten ja teollistumisen myötä vaikutusvaltaansa kasvattaneen keskiluokan
tietoisesti kehittämiä tai keksimiä.

Eliittien projekti...

Aatehistoriallisesti suomalaiskansallinen herääminen 1800-luvulla perustui valistuksen ja romantiikan ajan yhteiskunta- ja kulttuuriteoreettisiin virtauksiin, ajatuksiin yksilön
moraalisesta vapaudesta, kansasta ainoana poliittisen vallan legitiiminä lähteenä ja valtiosta poliittisen toiminnan kenttänä. Samalla luotiin suomen kielen poliittinen
sanasto.

Sanaa ”valtio” käytettiin ensimmäisen kerran 1840-luvulla, ja kansa-käsitteelle pyrittiin kehittämään poliittis-juridisia merkitysulottuvuuksia, kun aikaisemmin se oli viitannut
vain kielellis-kulttuuriseen ja maantieteelliseen kokonaisuuteen.

Kansa -käsitteen ilmaantumista ja käyttöä suomalaisessa poliittisessa retoriikassa tutkinut Ilkka Liikanen toteaakin, että kansasta puhuminen ei ole vain etnistä
yhdenmukaisuutta tietyllä maantieteellisellä alueella vaativien liikkeiden retorista varantoa, vaan kansa-käsitteellä haastettiin valtarakenteita ja käytiin kamppailua
poliittisen vallan perusteista.

Osittain venäläisestä sensuurista johtuen kansakunnan rakentajat ja suomen kielellä kirjoittanut sivistyneistö pyrki vahvistamaan suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa
kirjoittamalla Suomen historiaa ja tutkimalla sen kieltä ja kulttuuria.

Zacharias Topelius, Johann Ludvig Runeberg, Elias Lönnrot sekä myöhemmin Akseli Gallen-Kallela ja muut taiteilijat rakensivat töissään suomalaiskansallista
mielenmaisemaa ja kuvittivat myyttistä historiaa. 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaista historiankirjoitustakin leimasi näkökulma, jossa kansallisvaltiokehitys ja
myöhemmin itsenäistyminen nähtiin historian kehityksen päätepisteenä.

Menneisyydestä säilyneistä lähteistä tulkittiin esiin merkkejä kansallisen itsetietoisuuden muinaisesta, ehkä vielä piilevästä olemassaolosta ja sen vähittäisestä
heräämisestä ja kypsymisestä kohti aikuista kansallista itsetietoisuutta ja itsetuntoa. Modernin valtion ja politiikan kentän muotoutumiseen liittyykin kiinteästi
nationalistinen juonne.

1800-luvun alkupuoliskolla autonomiaa oltiin pyritty vahvistamaan luomalla suomenkielinen hallinto- ja kulttuurieliitti, mutta 1870-luvulta alkaen suomenkielinen
sivistyneistö antoi kansalle poliittisen subjektin roolin, jolla ajateltiin olevan oma luonne ja tahto.

Kansan tahdosta rakennettiin poliittisen vallan oikeuttajaa ja fennomaanit tukivat suomalaisten järjestäytymistä yhdistys- ja seuratoimintaan.

Fennomaaniset valtiopäiväedustajat toisaalta ammensivat iskuvoimaa poliittisia vastustajiaan vastaan väittämällä edustavansa ”kansan tahtoa”, ja toisaalta he
propagoivat voimakkaasti suomalaiskansallisia tunnuksia yhdistystoiminnassa, tarkoituksenaan iskostaa suomalaisiin velvollisuudentunnetta kansallishenkeä
kohtaan.

Vapaasti hobsbawmilaisen kehyksen kautta nähtynä suomalainen ”kansallinen herääminen” ja nationalismi voidaan tulkita suomenkielisen porvarillisen sivistyneistön
projektina ja liikkeelle sysäämänä. Sen funktio oli luoda uudelle porvarilliselle luokalle valta-asemia ja taloudellisia mahdollisuuksia sekä oikeuttaa valtakamppailua
venäläistä valtaa ja ruotsinkielistä aatelia vastaan.

Kansan järjestäminen ja järjestäytyminen ei kuitenkaan toiminut vain neutraalina kanavana sivistyneistön kansanvalistustoiminnalle, vaan järjestöissä kehkeytyi
ajatuksia omaehtoisesta identiteetin muodostuksesta. Kansallinen projekti karkasi
sivistyneistön käsistä.

...vai aitoa samastumista kollektiiviin?

Hobsbawmilaista nationalismitulkintaa on kritisoitu siitä, että se antaa liikaa painoarvoa poliittisen eliitin päämäärätietoisille pyrkimyksille kansakunnan
luomisessa. On vaara, että nationalismi pelkistyy vallanpitäjien päämäärien tarkasteluksi.

Tuomas Tepora väitöskirjassaan lähestyy nationalismia ja siihen liittyviä symboleja ja rituaaleja, erityisesti lippuja ja liputuskulttuuria, näihin rituaaleihin osallistuvien
ryhmän jäsenten kokemusten kautta.  Nationalistisia tunnuksia ei tarkastella vain poliittisesti tarkoituksenmukaisina välineinä, vaan eräänlaisina kansakunnan
toteemeina, joiden kautta yksilöt voivat muodostaa suhdetta kansalliseen kollektiiviin.

Teporan mukaan erityisesti kriisiaikoina yksilöidentiteetin kollektiiviset me-tasot korostuvat. Kansallinen tai luokkaperustainen yhteenkuuluvuuden tunne voi olla
hyvinkin konkreettinen kokemus. Usein juuri tällöin liput liehuvat ja vieraat ryhmätunnukset saavat erityisen inhottavan leiman, kun ne ladataan omasta
viiteryhmästä ja itsestä ulkoistetuilla kielteisillä mielikuvilla, aggressiolla ja pahuudella.

Lippukulttuurin kautta Tepora käsittelee uhriajattelun merkitystä ja väkivallan kontrollointia suomalaisessa nationalismissa. Esimerkiksi asevelvollisen sotilaan
kuolema voidaan käsittää uhrin äärimuodoksi, jolloin nationalismi näyttäytyy Teporalle ennen kaikkea väkivaltaa kontrolloivana uhrijärjestelmänä.

Antti Nyqvist