Pinkwashing: Israelin ulkopoliittisen strategian piilotettu agenda

Pinkkipesun päämääränä on kääntää kansainvälinen huomio pois Israelin ihmisoikeusrikkomuksista. HLBT-oikeuksilla ratsastamisen tavoitteena on luoda oikeutusta palestiinalaisalueiden miehitykselle ja rotuerottelulle Israelin sisäpolitiikassa.


Protesti Tel Avivin vuoden 2013 Priden aikana Israelin pinkkipesupolitiikkaa vastaan.
Kuva: TMagen Wikimedia Commons CC BY-SA 3.0.

 
Kuluneen vuosikymmenen aikana palestiinalainen feministinen ja queer-aktivismi on kasvattanut yleistä tietoisuutta Israelin pinkkipesusta yrityksenä taistella epätoivoisesti palestiinalaisten organisoimaa Boycott, Divestment and Sanctions -liikettä (BDS) vastaan.

Pinkkipesu on Israelin hallituksen, valtion instituutioiden ja HLBT-järjestöjen käyttämä tietoinen taktiikka, jolla se pyrkii ratsastamaan maan suhteellisen edistyksellisillä homojen oikeuksilla ja kääntämään kansainvälisen huomion pois Israelin vakavista ihmisoikeusrikkomuksista. Homojen oikeuksien kyynisen hyväksikäytön tavoitteena on hämärtää miehityksen ja apartheid-hallinnon todellisuutta.

BDS:n queeraktivistit ovat siksi kehottaneet kansainvälisiä HLBT-ryhmiä osoittamaan solidaarisuuttaan kaikille palestiinalaisille, ei ainoastaan Palestiinan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille. Toisin sanoen, koska palestiinalainen feministinen ja queerliike näkee ihmisoikeudet kokonaisvaltaisesti osana laajempaa osana Israel/Palestiina-kysymystä, se peräänkuuluttaa globaalia solidaarisuutta koko Palestiinalle.

Pinkkipesun vuoksi palestiinalainen queeraktivismi panostaa PinkWatch -toimintaan, jonka tavoite on tehdä näkyväksi israelilaisen pinkkipesun propagandistinen luonne. Israelin pinkkipesuyritykset, siinä missä muutkin niin sanotun valkopesun taktiikat, pyrkivät kääntämään kansainvälisen huomion pois hallituksen sortotoimista Palestiinan miehityksen, kolonisoimisen ja apartheidpolitiikan jatkamiseksi.

Israelin jokseenkin homoystävällinen lainsäädäntö yhdessä pinkkipesun kanssa antaa mielikuvan demokraattisesta, liberaalista ja homoystävällisestä valtiosta. Kontrastina Israelin idyllisyyteen pinkkipesukampanjat maalaavat rasistista ja virheellistä kuvaa palestiinalaisista ja arabeista yhtenäisenä, läpeensä homofobisena, takapajuisena ja barbaarisena ryhmänä.

Eräs Israelin pinkkipesukampanjoiden taktiikka on luoda myyttisiä tarinoita, joissa palestiinalaisia homoja pelastetaan heidän perheidensä ja yhteisöjensä sorrolta ja homovihalta Tel Aviviin, homojen ylimpään paratiisiin. Tel Aviv saattaa olla turvasatama israelilaisille juutalaisille homoille sekä sadoille homoturismin maahan tuomille vieraille. Palestiinalaisille HLBT-ihmisille maa ei kuitenkaan ole paratiisi, eikä liioin turvallinenkaan.

Kun aloin teini-iässä kyseenalaistamaan seksuaalisuuttani, tunsin olevani täysin eristyksissä ja yksin. Keskustelut seksuaalisuudesta loistivat poissaolollaan jopa koulutusalan ammattilaisten keskuudessa. Vaikka koulukuraattorit ja -psykologit käsittelivät monia kiistanalaisia kysymyksiä kuten nuorten varhaisia avioliittoja, lähisuhde- ja katuväkivaltaa ja nuorten päihdeongelmia, he pidättäytyivät millään tavoin ottamasta puheeksi seksuaalisuutta, seksuaalisia suuntautumisia ja sukupuoli-identiteettejä. Jopa homoseksuaalisuus arabiankielisessä kirjallisuudessa oli harvinaista, joten luin enimmäkseen hepreaksi.

Tutustuminen seksuaalisten suuntautumisten ja sukupuoli-identiteettien moninaisuuteen vieraalla kielellä oli jo itsessään vieraannuttavaa. Ainut keskusteluyhteys joka minulle tarjoutui, oli israelilaisen järjestön ylläpitämä puhelinpäivystys. Pitkän arpomisen jälkeen soitin numeroon, ja ääni linjan toisessa päässä yllytti minua muuttamaan Tel Aviviin. Siellä, hän vakuutti, voisin vapaasti elää elämääni ”lesbona”.

Joku kuvaili minua sillä sanalla ensimmäistä kertaa, ennen kuin olin edes itse osannut määritellä omaa seksuaalisuuttani. Juttutuokion epäkohdista huolimatta kannoin ajatusta Tel Aviviin muuttamisesta mukanani läpi viimeisten kouluvuosien. Pian valmistumiseni jälkeen hain Tel Avivin yliopistoon opiskelemaan.

Ajatus muutosta oli ylitsevuotavan jännittävä. Vihdoin, ajattelin, voisin tutustua seksuaalisuuteeni ja elää vapaasti ulkona kaapista ilman tarvetta piilotella itseäni. Tutustuin 1990-luvun alun Tel Avivin homokulttuuriin kaupungin vilkkaissa homobaareissa ja myöhäiseen yöhön jatkuvissa juhlissa. Sain paljon ystäviä israelilaisista homoseksuaaleista.

Minulle ei kestänyt kauaa huomata, että uudet ystäväni kohtelivat minua kauniisti lesbona samalla, kun yrittivät jatkuvasti salata ja jopa tukahduttaa palestiinalaisen identiteettini. Minulle vakuutettiin, etten näyttänyt tai kuulostanut arabilta – eikä minun siis tarvinnut nolostuttaa heitä mainitsemalla palestiinalaistaustaani keskusteluissa muiden kanssa. Kun protestoin sanomalla nimeni antavan kyllä selkeästi ymmärtää minun olevan arabi, he ehdottivat keksivänsä minulle uuden.

Palasin kotiin kammoten ajatusta, että antaisin sortavan siirtomaavallan nimetä minut uudelleen, jotta mukailisin paremmin heidän käsitystään lesboidentiteetistä enkä häiritsisi sen rodullista luonnetta. Olin ollut palestiinalainen arabi koko ikäni ja satuin vain pohtimaan omaa seksuaalisuuttani uudella tavalla. Olin tullut Tel Aviviin voidakseni olla oma oma itseni. Minulle alkoi tulla selväksi että olin tervetullut lesbona, en kuitenkaan palestiinalaisena.

Heidän vapauksiensa ja oikeuksiensa maailmassa minun palestiinalaisuudelleni ei ollut tilaa. Minun olisi pitänyt valita homouden ja palestiinalaisuuden välillä, mutta minun on mahdotonta luopua sellaisesta, joka on osa itseäni. En ollut koskaan aikaisemmin kohdannut sellaista kieltämistä saati voinut ymmärtää sitä. Sainkin pian tarpeekseni Israelin HLBT-yhteisöstä.

Ensimmäisen yliopistovuoden päätyttyä pakkasin laukkuni ja lähdin tel Avivista hyvästejä jättämättä, aikomatta katsoa taakseni.  

Aivan samoin kuin anonyymi ääni puhelinlinjalla, samat israelilaiset jotka halusivat omien sanojensa mukaan auttaa minua tai pelastaa minut, yrittivät pakottaa minut samaistumaan heidän normatiivisen HLBT-kulttuurinsa yhdenmukaisuuteen. En ollut koskaan itse ilmaissut olevani osa sellaista identiteettiä tai elämäntapaa. Ja mikä tärkeintä, en halunnut kiinnittyä sellaisiin kategorioihin jotka kielsivät minulta poliittisen kamppailuni.

Jätettyäni Tel Avivin aloin mielessäni liittää lesbouden juutalaisuuteen, jopa siionismiin, vastakohtana palestiinalaisuudelle. Tuohon aikaan pinkkipesu -termiä ei vielä ollut käytössä, mutta sama toimintatapa oli leviämässä kaikkialle: kaapista tuleminen nähtiin palestiinalaisten homojen sivistämisen huipentumana, ja osa ulos tulemisen prosessia oli heidän arabitaustansa jättäminen menneisyyteen.

Vuonna 2008 löysin Aswatin, palestiinalaisten lesbo-, bi-, trans- ja intersukupuolisten naisten järjestön. Tein palestiinalaisena feministinä töitä BDS-kampanjan parissa. Aswat oli juuri se paikka, jota olin etsinyt kaikki nämä vuodet: feministinen HLBT-ryhmä, joka oli sitoutunut yhdistämään queerin, feminismin ja kaikkien sorron muotojen vastustamisen – palestiinalaisina, naisina ja queer-henkilöinä – yhdeksi suureksi taisteluksi.

Aswatissa vuosien mittaan tekemäni työn aikana opin näkemään, miten pinkkipesun juuret ovat syvällä israelilaisessa rasismissa, Palestiinan kieltämisessä ja vihassa palestiinalaisia kohtaan. Se ei ole ainoastaan Israelin valtion ja sen liittolaisten kyynistä HLBT-kysymyksillä ratsastamista huomion kääntämiseksi pois Israelin ihmisoikeusrikkomuksista. Se on lisäksi sisäpoliittinen strategia radikaalien palestinalaisten toisinajattelijoiden hillitsemiseksi ja palestiinalaisten pitämiseksi jatkuvassa epäedullisessa asemassa.

Siksi puhuttaessa pinkkipesusta meidän on muistettava omat kokemuksemme: niiden taustalla olevat valtasuhteet ja laajempi konteksti auttavat ymmärtämään Israelin siirtomaapolitiikan ja apartheid -hallinnon logiikkaa. Palestiinalaisten sulkeminen ulos niin kutsutusta homojen paratiisista – niin monelle tuttu kokemus – on ainoastaan oireellista.

Israelin pinkkipesun politiikka yltää paljon kauemmas ja syvemmälle, se toimii järjestelmällisesti palestiinalaisen homoseksuaalinmvieraannuttamiseksi omasta yhteisöstään, hänen mahdollisen radikalisoitumisensa neutraloimiseksi ja hänen homoidentiteettinsä keskiluokkaistamiseksi. Samalla se vähentää mahdollisuuksia radikaaliin muutokseen ja organisoitumiseen palestiinalaisissa yhteiskunnissa.

Tämä sisäpoliittinen strategia näkyy syrjivinä sääntöinä ja käytäntöinä, erityisesti voimavarojen epätasa-arvoisessa jakautumisessa israelilaisten ja palestiinalaisten koulujen ja HLBT-järjestöjen välillä – etenkin jos projektien toimijat ovat palestiinalaisia Israelin kansalaisia.

Israelin opetusministeriö on säännönmukaisesti torjunut kaikki Aswatin pyrkimykset tarjota eri alojen ammattilaisille koulutusta seksuaalioikeuksissa ja seksuaalipolitiikassa ja kieltäytynyt rahoittamasta projekteja moninaisuuden ja hyväksynnän edistämiseksi palestiinalaisyhteisöissä. Sen sijaan Israel ja lukuisat Tel Avivin suurlähetystöt myöntävät israelilaisille järjestöille määrärahoja Palestiinalaisalueilla tehtävään yhteistyöhön.

Juutalaisperäinen ja ulkomailta tuleva rahoitus leimaa seksuaalioikeudet siionistiseksi tuontitavaraksi. Samoin Israelin valtion tavat kouluttaa palestiinalaisia HLBT-kysymyksissä tekevät seksuaalikasvatuksesta holhoavaa sivistystyötä ei-palestiinalaisilta palestiinalaisille sivuuttaen samalla Palestiinan kulttuuriset, kielelliset ja muut erityispiirteet.

Pinkkipesun propagandaviesti on, etteivät palestiinalaiset ole tarpeeksi sivistyneitä ymmärtämään, saati kunnioittamaan homojen oikeuksia. Samalla kansalta evätään tasavertaiset resurssit ja mahdollisuudet siihen. Palestiinalaisille homoille kaapista tuleminen tällaisessa ympäristössä rajaa heidän identiteettinsä israelilaiseen ja juutalaiseen käsitykseen seksuaalivähemmistöistä, vaikka näitä kokemusmaailmoja ei erilaisten, paikallisten todellisuuksien vuoksi voi rinnastaa.

Pinkkipesu luo ja ylläpitää rasistista kuvaa palestiinalaisista takapajuisina, jotta heihin kohdistuva sorto ja syrjintä olisi paremmin oikeutettavissa. Muodostuneessa ilkeässä noidankehässä palestiinalaishomojen tarinoista lypsetään kaikki irti, kun heille ei ole paikkaa palestiinalaisina omissa yhteisöissään.

Ennen kaikkea nämä käytännöt ovat esimerkkejä marginalisoitujen ihmisten pakottamisesta valmiisiin identiteetteihin ulkoapäin eriarvoisista valtasuhteista käsin. Siksi palestiinalaisten aktivistien ympäri maailman on ymmärrettävä palestiinalaisten queer-kysymysten paikallisuutta ja tunnistettava Israelin pinkkipesun luonne niin kansainvälisenä brändiprojektina kuin maan sisäisenä politiikkana, jonka tavoitteena on hajoittaa ja hallita.

Valtasuhteiden eriarvoisuus on nähtävissä palestiinalaisten homoseksuaalien kaikilla elämänalueilla laajemmassa sosiaalisessa ja poliittisessa asiayhteydessä. Laittomat siirtokunnat ja tarkastuspisteet rajoittavat liikkumista rajoilla, usein jopa naapurikylästä toiseen.

Geopolitiikka  myös eristää toisistaan palestiinalaiset ihmiset ja heidän kamppailunsa. Israelin pinkkipesupolitiikka eristää queerpalestiinalaisia edelleen heidän kansansa yhteisistä kamppailuista. Se pyrkii vetämään heidät irralleen perheistään ja ystävistään, HLBT-ihmisten paratiisisaareksi julistautuneen Tel Avivin turviin.

HLBT-oikeuksien ja homokulttuurin kesy epäpoliittisuus on Israelin juutalaisuuden ollessa kyseessä kiinnostavaa. Se osoittaa, miten paljon Israelin hallinto pelkää palestiinalaisten yhdentyvää organisoitumista eri poliittisten kysymysten – miehityksen, rotuerottelun, sukupuolten ja seksuaalisuuksien tasa-arvon – leikkauspisteessä.

Yhdessä osto- ja sijoitusboikottien seuraamusten ja kansainvälisten liittolaisten solidaarisuuden kanssa pinkkipesun kolonialistisen tarkoituksen paljastaminen auttaa HLBT-ryhmiä ja palestiinalaisten paikallisia liikkeitä murentamaan Israelin palestiinalaisen maan rasistisen miehittämisen oikeutusta. Juuri tällaista poliittista organisoitumista Palestiina tarvitsee.

Julkaistu vuoden Journal for Body and Gender Research -lehdessä (vol. 1, nro. 1)

Käännös ja editointi: Ruka Toivonen

Terminologiaa:

Homonationalismi on sukupuolentutkija Jasbir Puarin nimeämä ilmiö, jossa homofobia rinnastetaan ongelmattomasti ei-länsimaalaisuuteen ja islaminuskoon, kun homoseksuaalisuus taas liitetään tasa-arvoon, edistyksellisyyteen ja valkoisuuteen. Näin HLBT-oikeuksia käytetään välineenä kansallisten brändien luomisessa, muukalaisvihan levittämisessä ja sodankäynnin oikeutuksena. Homonationalismi vähättelee vähemmistöjen länsimaissa kokemaa syrjintää ja tekee kolmannen maailman ihmisten moninaiset taustoista ja tarinoista näkymättömiä.

Pinkwashing eli pinkkipesu on valtioiden ja yritysten sateenkaarevaa imagon kiillotusta poliittisiin tai kaupallisiin tarkoitusperiin.

Boycott, Sanctions and Divestment -liike (BDS) on palestiinalaisten ja kansainvälisten aktivistien pyörittämä kampanja, joka painostaa Israelia luopumaan Palestiinan miehityksestä ja noudattamaan kansainvälisen oikeuden sille asettamia velvollisuuksia. Kampanjan keinot ovat siirtomaabisneksen boikotointi, vetäytyminen siirtomaapolitiikkaa hyödyttävistä investoinneista ja hallitusten painostaminen aseviennistä, kauppasopimuksista ja diplomaattisesta tuesta luopumiseksi.

Aswat on palestiinalaisten lesbo-, bi-, trans- ja intersukupuolisten naisten järjestö, joka ajaa seksuaalivähemmistöjen asiaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta palestiinalaisille.