Kolumni: Emansipaatio

Muistan hyvin kun Suomi täytti 80 vuotta, sillä silloin minut vihittiin Sen pariin.

Olin ensimmäisellä luokalla ja päivien lyhentyessä olimme puhuneet suuresta sodasta ja sen suurista sankareista. Valmistauduimme tärkeään tehtäväämme, laulamaan oikein ja kauniisti Maamme-laulun, Lippulaulun, Kymenlaakson laulun sekä Oravan laulun, jonka luokkamme tulisi esittämään muille suuressa itsenäisyyspäivän juhlassa.

Juhla järjestettiin kaupungin suurimmassa liikuntasalissa ja sinne oli kokoontunut oppilaita useasta koulusta ja myös sotasankareita. Kaikki pitivät kirkasäänisestä Oravan laulustamme, joku oli kuulemma pyyhkinyt silmäkulmiaankin. Oloni oli peloton istuessani takaisin yleisön joukkoon.

Elin täysillä Lippulaulun maisemissa. Vaikuttavimmassa kohdassa näin isät ja veljet kuolleina verisellä hangella. Pieni ja heikko lauluni sulautui muiden laulun mukana yhdeksi voimakkaaksi jylyksi. Jyly kasvoi ja täytti minut uhmakkuudella ja kauniilla uhrimielellä. Olin osa jotakin itseäni suurempaa ja se tuntui hyvältä. Minut oli otettu Sen piiriin.

Yläasteelle tultaessa ”meidän iskä on vahvempi kuin teidän iskä” ja Jumala olivat menettäneet tehoaan, mutta kaikki kuitenkin tiesivät kertoa, että jokainen hyvä asia oli Sen ansiota ja siksi luonnollisesti olimme velkaa Sille. Kilpailimme Sen suosiosta osoittamalla valmiutta tulevaa tehtäväämme kohtaan.

Lukion alkaessa piti kirjoittaa kuva-analyysi Lemminkäisen äidistä. Kirjoitin tekstini mahtipontiseksi loppukaneetiksi, että maalauksen äidin tuska kuvastaa koko Suomen tuskaa. Opettaja antoi yllätyksekseni tuotoksesta huonot pisteet ja kommentoi loppuun: ”Mitä tarkoitat? Perustele.” Olin vihainen ja häpeissäni. Miksi opettaja ei ymmärtänyt, tai vielä pahempaa, kunnioittanut, Sitä?

Uudet lukiokaverit kuuntelivat rokkia, progea ja punkkia. Humalassa lauloimme täysillä Rage Against the Machinea:

"Fuck you, I won't do what you tell me! Fuck you, I won't do what you tell me! Fuck you, I won't do what you tell me! Fuck you, I won't do what you tell me! Fuck you, I won't do what you tell me! Fuck you, I won't do what you tell me! Fuck you, I won't do what you tell me! Fuck you, I won't do what you tell me! Motherfuckerrrr!"

Vanha ja viisas vähän Shimon Peresin näköinen hahmo ei sen koommin enää turvannut kulkuani jostain ylhäältä käsin. Luulin aina, että se tuhoaisi minut kostonsa alle, mutta se poksahtikin vain pehmeästi pois.

Päätin etten mene armeijaan. Kaikki kaverini menivät. En tiedä oliko Patriarkaatin Pyhän Veriuhrin -kultti yhtä tärkeä heille kuin mitä se oli ollut minulle.

Kirjoittaja on AKL:n työntekijä, joka toivoo, etteivät ekaluokkalaiset joudu laulamaan natsi-Saksan ihailijan kirjoittamaa sotapropagandalaulua vielä Suomen 100. juhlavuonna.