Asevelvollisuus ja sukupuoli

Nuori mies horjuu pöydän takana pohjoiskarjalaisilla festareilla välillä metalliseen
telttakeppiin nojautuen. "Armeija oli mulle tosi tärkee juttu", hän selittää ja jatkaa "siis onhan tää teidänkin asia hyvä, mutkun tää suomalainen yhteiskunta, ei täällä oo enää yhteisöllisyyttä. Mut kun meet inttiin niin siellä piti tehdä porukalla, ja tapas vaikka minkälaista jengiä. Armeija on ainoo paikka Suomessa missä ihmiset voi enää oppia yhteisöllisyyttä!"


Kotilieden, siis naisten ja lasten, suojelulla on oikeutettu sota jos toinenkin. "Kotilieden pyhyyden ja isänmaan itsenäisyyden" puolesta taistelleista puhuu myös sisällissodan muistopatsas Joensuussa.

Hymähdin ajatukselle. Mutta vaikka festarinkävijän purkaus saattoikin olla muutaman
kesäoluen lämmittämä, oli hänen ajatuksellaan pitkälle ulottuvat juuret.
Asevelvollisuusarmeijan on puheissa ja poliittisissa linjauksissa esitetty edistävän
yhteisöllisyyttä – tai yhtenäistävän kansakuntaa – jo laitoksen alkumetreiltä saakka.

Sisällissodan jälkeisessä Suomessa miesten aseveljeyden luomaa toveruutta pidettiin
kansaa eheyttävänä tekijänä. Asevelvollisuuslakeja säädettäessä
varusmiespalveluksen toivottiin ylittävän luokka- ja poliittiset rajat. Toisaalta tavoite
palveli myös sotilastarkoituksia, sillä veljellisten tunnesiteiden uskottiin mahdollistavan
sotajoukon paremman toiminnan. Kestävän kansakunnan ja kestävien sotilaiden
kasvattaminen rinnastuivat toisiinsa.

Muutama vuosi sitten haastattelin sivareita gradututkielmaani varten.
Asevelvollisuusarmeija on pesiytynyt niin kiinteästi suomalaisten kansalliseen
itseymmärrykseen, että monet siihen liittyvät käsitykset ovat käytännössä kaikkien
suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneiden tunnistettavissa. Varusmiespalveluksen
ulkopuolelle jättäytyvät tai jätetyt asevelvolliset kohtaavat nämä käsitykset monesti
joskus kipeälläkin tavalla. Itsestäänselvästä poikkeavasti valinnut saa kyllä kuulla
mistä on muiden mielestä jäänyt paitsi.

Haastattelemieni sivarien puheista nousi selvästi esiin se, kuinka tärkeinä
palvelustoverien kanssa solmittuja suhteita pidettiin, mutta toisaalta myös se millaisen
sukupolvien jatkumon asepalvelus Suomessa muodostaa. Koska varusmiespalveluksen
on suorittanut suuri osa miesikäluokasta, on se kokemus joka yhdistää eri-ikäisiä
miehiä.

”[...] isältä pojalle siirtyy tämmönen [armeijan arvostus] ja kun poika menee armeijaan
niin se on semmoinen yksi konkreettinen etappi siinä että sitten.. Isä kokee että
pojastaan on tullu mies ja sit voidaan yhessä silleen niinku, jakaa niitä
armeijatarinoita”, totesi haastattelemani Jesse.

Asevelvollisille aseistakieltäytyjille varusmiespalveluksesta pois jättäytyminen
tarkoittaa monesti yhdenlaisen sukupolvien jatkumon rikkomista. Samalla se tarkoittaa
jättäytymistä pois instituutiosta, jonka on perinteisesti katsottu olevan itsestäänselvä
osa aikuiseksi mieheksi kasvamista.

Juuri pojan kasvaminen mieheksi on helppo tunnistaa yhdeksi niistä teemoista, joita
käytetään positiivisena esimerkkinä armeijan vaikutuksista. ”Armeija tekee pojista
miehiä” tai muilta vastaavilta lausahduksilta on vaikea välttyä. Monesti tällä
kasvattamisella koitetaan oikeuttaa koko asevelvollisuusjärjestelmän olemassaolo.
Mutta mihin siinä oikeastaan kasvetaan?

Ajatus siitä, että miehuus saavutetaan sotilaspalveluksen kautta, kytkee miehuuden
sotilaallisuuteen. Niin tekee tietenkin ylipäänsä vain miehiä koskeva asevelvollisuus.
Samalla se luo kytköksen miehuuden tai maskuliinisuuden ja väkivallan kanssa.
Suomalaisessa militarismissa asevelvollisuus on merkittävässä osassa
maskuliinisuuden militarisoimisessa.

Laajemmin tarkasteltuna asevelvollisuus tuottaa ja ylläpitää hyvin kaksinapaista
käsitystä sukupuolesta. Tässä valtion tarjoilemassa mallissa miehiksi oletetuilta
odotetaan asepalveluksen kautta valmiutta väkivaltaan.

Naisia ei puolestaan ole jätetty asevelvollisuuden ulkopuolelle epähuomiossa saati
feministien juonitteluiden vuoksi, vaan koska naisten ei ole nähty kelpaavan
sotilaskoulutukseen. Heidän tehtäväkseen on toisaalta langennut uusien sotilaiden
tuottaminen ja toisaalta sotilaallisen järjestyksen oikeuttaminen oletetulla suojelun
tarpeellaan.

Horjuvan telttaannojailijan lausahdus on paljastava: jos ihmiset oppivat yhteisöllisyyttä
enää armeijassa, mitä tapahtuu naisille? Eikö naisten tarvitse oppia yhteisöllisyyttä,
vai osaavatko he sen jo jotenkin luonnostaan? Samaa voidaan kysyä niistä miehistä,
jotka syystä tai toisesta jäävät varusmiespalveluksen ulkopuolelle.

Suomessa ei ole monta kansalaisvelvollisuudeksi katsottavaa instituutiota.
Asevelvollisuus kuitenkin on sellainen, ja vain miehiä koskiessaan se samalla
sukupuolittaa kansalaisuutta. Tämän huomaa helposti esimerkiksi turvallisuus- ja
puolustuspolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Armeijaa käymättömien naisten kyky
edes keskustella aiheesta asetetaan ehkä vielä helpommin kyseenalaiseksi kuin
vaikkapa sivarin käyneiden miesten.

Jos varusmiesarmeija on liima, jolla kansakunta kootaan yhteen, tekee se niin
sanotusta kansasta tai kansalaisista eriskummallisen näköisen joukon. Armeija ottaa
sotilaspalvelukseen vain siihen fyysisesti ja henkisesti sopivaksi katsomiaan ihmisiä.
Niin sanottu läpileikkaus kansasta pelkistyy siis pitkälti tervekehoisiin miehiin.

Voimakkaasti sukupuolistettu asevelvollisuus aiheuttaa haasteita
aseistakieltäytyjäliikkeelle. Liikkeessä viettämieni vuosien aikana todennäköisesti
yleisin minulle esitetty kysymys on ollut muodossa tai toisessa ”Mitä sinä teet täällä?”.
Kysymys on ollut useimmiten hyvää tarkoittava, mutta paljastaa kerta toisensa
jälkeen, millä tavoin asevelvollisuusjärjestelmä vaikuttaa myös vastavoimaansa.

Militarismi, sota ja rauha koskevat kaikkia. Samoin asevelvollisuus ei ole vain
asevelvollisten ja armeijan käyneiden asia. Kuitenkin, kun vain miehet joutuvat pakosti
suoraan tekemisiin armeijan kanssa, voi hämärtyä käsitys siitä kenelle aihe kuuluu.
Samalla kun miesten yleinen asevelvollisuus sukupuolittaa sitä kuka voi olla vakavasti
otettava turvallisuuspoliittinen toimija, voi se pahimmillaan rajata myös sitä kuka voi
olla toimija aseistakieltäytyjäliikkeessä.

Asevelvollisuuden sukupuolijako voi olla niin itsestään selvä tekijä, että se jää
kokonaan pimentoon ja käsittelemättä. Sitä ei kuitenkaan voi jättää huomiotta.
Antimilitaristinen työ vaatii myös militaristisen sukupuolijärjestelmän analysoimista,
ettemme jää sen tuottamien rakenteiden vangeiksi.

Kirjoituksessa siteeratun haastateltavan nimi on muutettu.