Väkivallaton toimintamuoto on toimiva muutoksen väline

Noin kaksi miljoonaa ihmistä muodosti 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan elokuussa 1989 osoittaakseen itsenäistymishalunsa Neuvostoliitosta. Kuva: Wikimedia CommonsNoin kaksi miljoonaa ihmistä muodosti 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan elokuussa 1989 osoittaakseen itsenäistymishalunsa Neuvostoliitosta. Kuva: Wikimedia Commons

Väkivallattomuus on perinteisesti ollut erittäin aliarvostettu yhteiskunnallisen muutoksen väline. Syynä tähän eivät ole sen saavutukset, koska ne ovat kaikkea muuta kuin vaatimattomat. Tavallisesti esimerkkeinä väkivallattomuuden saavutuksista esitellään ensin klassiset esimerkit: Intian itsenäistymiskamppailu viime vuosisadan alkupuolella sekä Yhdysvaltojen afroamerikkalaisen väestön kansalaisoikeusliike 1950-luvun lopulta alkaen. Niiden esimerkkiasema väkivallattomuutta koskevassa kirjallisuudessa perustuu siihen, että molemmissa väkivallattomuus oli liikkeiden toteuttajille myös periaatteellinen valinta.

Vieläkin suurempia ovat kuitenkin olleet väkivallattomuuden saavutukset silloin, kun se on valittu keinoksi käytännön syistä: vaikkeivät kampanjoiden toteuttajat välttämättä olekaan sitoutuneet väkivallattomuuteen periaatteellisella tasolla, he ovat kuitenkin käyttäneet sitä koska näkevät sen tarjolla olevista keinoista parhaana. Varmastikin vaikuttavin ”pragmaattisen” väkivallattomuuden saavutus löytyy runsaan neljännesvuosisadan takaa, kun Euroopan sydämestä Tyynenmeren rannoille ulottunut hampaisiin asti aseistautunut äärimilitaristinen imperiumi romahti muutamassa vuodessa.

Se ei ollut seurausta ulkoisen vihollisen toiminnasta, ei väkivaltaisista kansannousuista, vaan Prahasta Vladivostokiin ulottuneesta ihmisten väkivallattoman toiminnan hyökyaallosta aikaisemmin vain yhteiskunnan marginaaleissa kyteneen kapinan puhjettua ilmiliekkeihin. Paradoksaalista on toki se, ettei neuvostoimperiumin tuho juurikaan herättänyt mielenkiintoa väkivallattomuutta kohtaan eikä tapahtumia lopulta mielletty niinkään aseettomien ihmisten voitoksi sortajistaan, vaan niitä omien asearsenaaliensa takaa katselleen toisen väkivaltaisen imperiumin voitoksi vihollisestaan. Seuranneen kehityksen surullista satoa on saatu korjata kasvavassa määrin viime vuosien aikana.

Vähän pienempiäkin esimerkkejä löytyy vaivattomasti. Latinalaisen Amerikan häikäilemättömien sotilasdiktatuurien kaatuminen yksi toisensa jälkeen 1980- ja 90-luvuilla saavutettiin suurelta väkivallattoman toiminnan avulla. Se koitui myös Marcosin diktatuurin tuhoksi Filippiineillä. Ajallisesti ja maantieteellisesti lähempää löytyviä esimerkkejä ovat Itä-Euroopan ”värivallankumoukset”: Jugoslaviassa vuonna 2000, Georgiassa 2003 ja Ukrainassa 2004.

Näidenkin väkivallatonta luonnetta on toki joskus pyritty kiistämään, vaikkapa Jugoslavian ”puskutraktorivallankumouksen” osalta. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että suuren – vaikkei yksinomaisen – vastuun Jugoslavian hajoamissotien yli sadastatuhannesta uhrista kantanut Slobodan Milosevicin hallitus kaatui ilman että yhdenkään ihmisen tarvitsi kuolla väkivallan seurauksena satoja tuhansia ihmisiä Belgradin kaduille keränneen vallankumousyön aikana.

Väkivallattomuuden tehokkuudesta löytyy toki myös tutkimustietoa. Erica Chenoweth ja Maria Stephen tutkivat yli 300 viime vuosisadalla ja tämän vuosisadan alkuvuosina toteutettua poliittista kampanjaa. Kirjassa ”Why Civil Resistance Works” julkaissut tulokset yllättivät tutkijat, jotka omasivat saman ennakkokäsityksen väkivallan tehokkuudesta kuin useimmat muutkin: tutkituista väkivallattomista kampanjoista 53% oli johtanut tavoiteltuun tulokseen, kun väkivaltaisten kampanjoiden osalta menestyksekkäitä oli 23%.

Täydelliseen epäonnistumiseen taas päättyi 20% väkivallattomista ja 60% väkivaltaa käyttäneistä kampanjoista. Syyt väkivallattomuuden menestykseen taas eivät vaikuta kovin yllättäviltä: väkivallattomien kampanjoiden on mahdollista kerätä paljon laajempi ja heterogeenisempi osallistujajoukko ja vastapuolen on monistakin syistä vaikeampi käyttää omaa asettaan – väkivaltaa – väkivallattomia vastaan.

Miksi siis väkivallattoman toiminnan merkitystä on haluttu vähätellä? Varmastikin juuri sen takia, että se on niin tehokasta. Kyse ei ole vain siitä, että valtaapitävät eri puolilla maailmaa pelkäävät joutuvansa sen kohteeksi. Vaan ennen kaikkea siitä, että nykyinen maailmanjärjestys perustuu hyvin suurelta osin väkivaltaan ja sen käyttämiseen suunniteltuihin väkivaltakoneistoihin.

Kysymys ei ole pelkästään siitä, että väkivaltaan uskottaisiin, vaan siitä että on syntynyt rakenne, joka estää näkemästä ja vakavasti pohtimasta muita vaihtoehtoja. USA:n ultrakonservatiivinen presidentti, entinen kenraali Dwight D. Eisenhower varoitti jo 1960-luvun alussa ”sotilaallis-teollisesta kompleksista”. Viime vuosina taas skandinaavinen rauhantutkija Jan Öberg on laajentanut käsitteen ”sotilaallis-teollis-media-akateemisesta” kompleksista: väkivalta ja sen käyttöön valmistautumiseen on tunkeutunut yhteiskunnan rakenteisiin niin syvälle ja laajalla alalla, että on monien tahojen intresseissä olla näkemättä sen vaihtoehtoja.

Tälle väkivaltaan perustuvalle käsitykselle maailmasta väkivallattomuus on pelottava toinen, jonka toimintaperiaatetta ja merkitystä ei näytä olevan mahdollista käsittää väkivallan voimaan uskovan logiikan perusteella. Toisin kuin väkivaltaisen poliittisen toiminnan kannattajat usein väittävät, väkivallattomuus ei merkitse valtion väkivaltamonopolin hyväksymistä. Se tarkoittaa sen merkityksen kumoamista.

Valtarakennelmien ylläpitäjien lisäksi väkivallattomuuden merkitystä ovat pyrkineet vähättelemään myös ne, jotka haluavat kumota ne. Keinojen nostaminen päämäärien edelle, dogmaattinen nojautuminen johonkin toimintamuotoon seurauksista huolimatta ja vaihtoehtojen olemassaolon kiistäminen on aina ikävää ja vaarallistakin, tekipä sitä kuka hyvänsä.