Aktiivinen väkivallattomuus: mitä se tarkoittaa?

Radikaaleissa yhteiskunnallisissa muutosliikkeissä käydään jatkuvasti kädenvääntöä siitä, pitääkö vaikuttamiskeinojen olla päämäärän mukaisia, vai oikeuttaako päämäärä keinot mitkä hyvänsä. Tässä artikkelissa pohditaan väkivaltaisen toiminnan ja aktiivisen väkivallattoman toiminnan suhdetta ja eroavaisuuksia. Kirjoitus on referaatti Brian Martinin artikkelista How nonviolence is mispresented.

Historian tunneilta, elokuvista ja päivittäisten uutisten kautta enemmistö ihmisistä on oppinut väkivallasta kaksi asiaa. Ensinnäkin, parhaiten väkivaltaan kykenevät ryhmät tai ryhmittymät -armeijat, aseistuksen määrässä ylivoimaiset, sotateollisuus, silmittömiin raakuuksiin kykenevät- aina tai lähestulkoon aina peittoavat ne, joilla on vähemmän voimavaroja väkivallan käyttämiseen.

Toisekseen, enemmistö meistä uskoo, että väkivalta on vain väline, useimmiten neutraali väline. Jos ”pahikset” – vihollinen, terroristit, rikolliset – käyttävät väkivaltaa, silloin se on huono asia. Mutta jos ”meidän puolella” turvaudutaan väkivaltaan, silloin se on hyvä asia. Vallankumoukselliset liikkeet yleensä hyväksyvät tämän oletuksen: ne uskovat, vallankumouksen olevan hyvällä asialla ja toivovat saavuttavansa tavoitteensa aseellisen taistelun kautta.

Väkivallattoman toiminnan -jota kutsutaan myös aktiiviseksi väkivallattomuudeksi- idea haastaa nämä oletukset. Väkivallattoman toiminnan menestykset kyseenalaistavat oletuksen, että väkivallan käyttäjä voittaa aina. Väkivallattoman toiminnan ominaispiirteet tekevät siitä erityisen hyvän työkalun väkivallattoman yhteiskunnan luomiseksi.

Miten väkivallaton toiminta eroaa passiivisuudesta?

Aktiivinen väkivallattomuus voidaan erottaa tavanomaisesta vaikuttamistoiminnasta ja väkivaltaisesta toiminnasta. Tavanomaista vaikuttamista on esimerkiksi äänestäminen, lobbaaminen, kampanjointi -mitä tahansa mitä kulloinkin pidetään yhteiskunnassa normaalina ja tavanomaisena laillisena vaikuttamiskeinona.

Aktiivinen väkivallattomuus rikkoo sovinnaisia ja totuttuja käyttäytymismalleja ja haastaa kulttuurillisia itsestäänselvyyksiä.

Mielenilmaisun voi hoitaa lukemattomilla mielikuvituksellisilla tavoilla. Esimerkeiksi käyvät hallituksen kokouksen keskeyttäminen klovniasuissa, kyläyhdistyksen perustama vaihtoehtoinen tai rinnakkainen sosiaaliturvajärjestelmä, sodanvastustajien pidättäytyminen verojen maksusta aseostojen vuoksi, kuluttaja-aktivistien junailema pankin toiminnan rampauttaminen avaamalla ja sulkemalla pankkitilejä, bussikuskien kieltäytyminen rahastamasta, tietoliikennepalvelinten jumittaminen kyberhyökkäyksillä, paikallisten valuuttojen perustaminen...

Tavanomaisen vaikuttamistoiminnan ja aktiivisen väkivallattoman toiminnan välinen käsitteellinen rajanveto riippuu olosuhteista. Jos vaikka mielipiteenvapautta on rankasti rajoitettu, lentolehtisen jakaminen julkisesti voi jo olla aktiivista väkivallatonta toimintaa. Jossakin muualla taas lakkoon osallistuminen on niin normaalia ja yleisesti hyväksyttyä toimintaa, että sitä voidaan pitää tavanomaisena vaikuttamiskeinona.

Väkivalta tarkoittaa fyysisen voiman käyttöä ihmisiä vastaan. Se voi ilmetä vapaudenriistoina, hakkaamisina, ampumisina, pommituksina ja kidutuksena. Väkivallaton toiminta ei sisällä tällaista. Sabotaasi eli väkivalta elotonta materiaa kohtaan sijoittuu väkivallan ja väkivallattomuuden välimaastoon.

Aktiivinen väkivallattomuus sisältää laajan joukon mahdollisia toimintamuotoja, joita ei pidetä tavanomaisina vaikuttamismuotoina, mutta eivät myöskään sisällä väkivaltaa toisia ihmisiä kohtaan. Useimmat meistä ajattelevat, että väkivallaton toiminta pitää sisällään lähinnä rauhanomaisia mielenosoituksia ja istumaprotesteja.

Aktiivinen väkivallattomuus voi kuitenkin olla paljon muutakin, vain mielikuvitus on rajana: rakennustyöläiset saattavat kieltäytyä historiallisesti arvokkaan rakennuksen purkamisesta, tuomarit voivat erota viroistaan poliitikkojen oikeusjärjestyksen toimintaan puuttumisen vuoksi, kaupunkiaktivistit ehkä repivät tiepäällysteen ja istuttavat kasveja tien paikalle, toimistotyöntekijät saattavat hukata tai hävittää toisinajattelijoiden tiedot poliisin arkistoista estääkseen näiden seuraamisen tai pidättämisen...

Aktiivinen väkivallattomuus ei tarkoita passiivisuutta tai toimimattomuutta. Väkivallattomalla toiminnalla tuodaan ristiriidat esille ja mennään pidemmälle kuin tavanomaisilla vaikuttamiskeinoilla: keskustelulla, neuvottelulla tai lobbaamisella. Väkivallattoman toimintametodin käyttäjät toimivat täysin väkivallattomasti. Heidän vastustajansa sen sijaan voivat hyvinkin käyttää väkivaltaa, raa'astikin.

Eri koulukunnat, samat metodit

Väkivallaton toiminta voidaan jakaa teoiksi jotakin asiaa vastaan -kuten boikotit tai useimmat lakot- ja toisaalta jonkin asian puolesta -esimerkiksi jos palkkatyöntekijät alkaisivat omalla päätöksellään tuottaa vain tavaroita tai palveluita, jotka katsovat sosiaalisesti hyödyllisiksi.

Tyypillisesti kun toimitaan jotakin vastaan, on kysymys epäoikeudenmukaisuuden korjaamisesta. Kun toimitaan jonkin asian puolesta, on kysymys pyrkimyksestä parantaa oloja yhteiskunnassa.

Mitkä vaikuttimet ja syyt sitten johtavat väkivallattoman toimintametodin valitsemiseen tavanomaisen vaikuttamisen tai väkivaltaisen toiminnan sijasta?

Aktiivisen väkivallattomuuden kannattajissa on kaksi eri koulukuntaa. Niitä voidaan kutsua käytännön väkivallattomuudeksi ja periaatteelliseksi väkivallattomuudeksi. Periaatteellinen väkivallattomuus kumpuaa moraalisista syistä: siinä väkivallan käyttämisen katsotaan olevan jo lähtökohtaisesti väärin.

Käytännön eli pragmaattisen väkivallattomuuden idea on valita väkivallaton toimintametodi, koska se on toimivampi kuin muut vaihtoehdot: tavanomaiset vaikuttamiskeinot ja väkivaltainen toiminta.

Periaatteellisen väkivallattomuuden edustajat kieltäytyvät väkivallan käyttämisestä kaikissa olosuhteissa. He esimerkiksi kieltäytyvät liittymästä armeijoihin, oli niiden tarkoitus kuinka hyvä tahansa. Monet periaatteellisen väkivallattomuuden kannattajat arvioivat tarkoin toimiensa tehokkuutta: he kieltäytyvät väkivallan käyttämisestä, mutta valitsevat taktiikkansa tarkasti.

Pragmaattisen väkivallattomuuden edustajat toisaalta usein sitoutuvat totaaliseen väkivallattomuuteen tietäen sen lisäävän heidän uskottavuuttaan. Käytännössä nämä koulukunnat ovat siis usein keskenään limittäisiä.

Pragmaattisen väkivallattomuuden ehkä tunnetuin tutkija, Gene Sharp, jaottelee väkivallattoman toiminnan metodit kolmeen ryhmään:

  1. protestointi ja suostuttelu: esimerkiksi marssimalla, virkamiehiä pilkkaamalla, protestoimalla ja kunnianosoitusten tekemisellä naurunalaisiksi
  2. yhteistyöstä kieltäytyminen: esimerkiksi sosiaalisin, poliittisin tai taloudellisin boikotein ja lakoin.
  3. erilaiset väliintulot: esimerkiksi paasto, istumalakko, rakennusten valtaukset, maa-alueiden haltuunotto ja rinnakkaisten instituutioiden perustaminen.

Väkivallattomuuden metodi

Mitä etua on väkivallattoman toimintamuodon valitsemisessa verrattuna sen vaihtoehtoihin? Tässä neljä tärkeintä syytä monista:

  1. Väkivallattomalla toiminnalla vedetään pois tuki vastassa olevalta järjestelmältä. Sillä haastetaan olemassa olevat käyttäytymisnormit ja käytännöt. Sitä vastoin tavanomaisilla vaikuttamiskeinoilla, kuten äänestämisellä, tuetaan järjestelmää.

  2. Väkivallaton toiminta on yleensä hyväksytympää ja kerää enemmän kannatusta kuin väkivalta. Väkivallaton toiminta -ainakin silloin kun toimet ovat oikein valittuja- jättää tilaa kommunikaatiolle. Vastustajien fyysisen koskemattomuuden kunnioittamisen seurauksena he ovat vähemmän pelokkaita, eikä heidän silloin ole syytä olla raivokkaita puolustautuessaan tai hyökkäyksissään.

    Väkivallan käyttäminen väkivallattomuuteen sitoutunutta protestoijaa vastaan nähdään yleisesti kaikkialla epäoikeudenmukaisena. Se voi johtaa hyökkääjiin kohdistuvaan massiiviseen vastareaktioon. Sharp kutsuu tätä poliittiseksi jiu-jitsuksi. Väkivallan kohteeksi joutuminen voi yllyttää protestoijia yhä intensiivisemmin toimimaan asiansa puolesta ja aktivoida sivustakatsojia liittymään protestoijien puolelle tai jopa saada vastapuolella olevia vaihtamaan puolta.

  3. Väkivallaton toiminta mahdollistaa esteettömän osallistumisen. Naiset, lapset, vanhukset ja vammaiset voivat osallistua väkivallattomaan toimintaan monin tavoin. Tämä voi olla joskus jo itsessäänkin päämääränä.

    Yleensä väkivallatonta toimintaa suunnitellaan ja organisoidaan avoimesti. Se antaa mahdollisuuden useammalle osallistua, kuin väkivallan käytölle tyypilliset salaiset operaatiot. Valtaosa väkivallattoman toiminnan muodoista voimaannuttaakin osallistujiaan. Toiminnassa koetaan solidaarisuutta, oppimisen iloa ja onnistumisen tunteita.

  4. Väkivallattoman toiminnan metodi on sopusoinnussa väkivallattoman yhteiskunnan ihanteen kanssa.

Olennaista on sellaisten toimintatapojen käyttäminen, jotka ovat sopusoinnussa lopullisen päämäärän kanssa. Siten vaikka kampanja epäonnistuisi, ollaan jo päästy lähemmäs maalia. Tämä auttaa yleensä myös pitäytymään kampanjasuunnitelmassa.

Jos päämääränä on väkivallaton yhteiskuntajärjestys, väkivallaton toimintametodi sisältää kaikki edellä mainitut hyödyt. Se valmistaa meitä elämään ilman väkivaltaa omaan kokemukseemme perustuen ja vähentää väkivallan käyttöä tässä ja nyt. Voimme silloin olla varmoja väkivallattoman kulttuurin vahvistumisesta.

Väkivalta vs väkivallattomuus

Entä väkivallan käyttäminen, miten sen vaikutus eroaa väkivallattoman toiminnan metodista?

  1. Väkivaltainen toiminta ei tue olemassa olevaa järjestelmää. Tässä mielessä väkivallaton ja väkivaltainen toimintametodi ovat samanlaisia.

  2. Väkivalta usein karkottaa mahdollisia tukijoita. Vastustajat saattavat kaivautua poteroihinsa ja puolustautua entistä sinnikkäämmin. Ihmiset tekevät usein johtopäätöksiä toisten tarkoitusperistä heidän toimintaansa peilaten. Jos ihmisiä kuolee toiminnan seurauksena, päätelmänä on aktivistien halu tappaa, ei vapauttaa, vaikka se olisi aktivistien päämääränä. Tämä selittää, miksi terroristien motiivit ymmärretään usein väärin.

    Väkivalta vahingoittaa yksilöitä, mutta yksilön vahingoittaminen ei ole tehokas keino sortavien järjestelmien haastamiseksi. Poliitikon tappaminen ei heikennä valtiota, sillä poliitikot voidaan aina korvata uusilla, vieläpä entistä huonommilla. Poliitikolla on aina myös muitakin rooleja yhteiskunnassa: hän voi olla vanhempi, ystävä jollekin ja vaikkapa muusikko. Väkivalta ei tee erottelua näiden roolien välille ja siten tuhoaa myös paljon mikä on hyvää sen sijaan, että kykenisi suuntaamaan voimansa vain yksilön vahingollisiin tekoihin.

    Väkivallan käyttäminen vaikuttamiskeinona legitimoi valtion käyttämää vastaväkivaltaa. Jiu-jitsu -efekti tällöin alenee siinäkin tapauksessa, että valtion väkivallan käyttö olisi huomattavasti laajamittaisempaa kuin protestoijien.

  3. Väkivalta rajoittaa osallistumista. Nuoret hyväkuntoiset miehet ovat pääroolissa niin armeijoissa kuin aseistetuissa vapautusliikkeissä. Myös toiminnan salamyhkäisyys vaikeuttaa osanottoa. Väkivallan käyttäminen voi olla voimaannuttavaa niille, jotka siihen voivat osallistua, mutta rajoitetut osallistumismahdollisuudet vähentävät muiden mahdollisuuksia osallistumiseen.

  4. Väkivallan metodi on ristiriidassa väkivallattoman yhteiskunnan ihanteen kanssa. Väkivallan käyttäminen lisää väkivallan oikeutusta. Väkivalta aiheuttaa välitöntä inhimillistä kärsimystä. Väkivallan metodissa piilee myös vaara, että kampanja lähtee lapasesta ja johtaa vain jatkuvaan väkivallan kierteeseen.

Aktiivisen väkivallattomuuden mahdollisuuksista

Mitkään tässä esitetyistä argumenteista eivät ole yleispäteviä aina ja kaikkialla. Väkivallaton toiminta esimerkiksi kerää yleensä enemmän kannatusta kuin väkivaltainen, mutta ei aina. Jotkin väkivallattoman toiminnan metodit eivät tarjoa mahdollisuutta laajaan osallistumiseen samalla kun joillakin väkivaltaisilla liikkeillä voi olla hyvinkin laaja aktiivinen kannatuspohja.

Monet väkivallattoman toiminnan kampanjat syntyvät spontaanisti suhteellisen vähällä valmistautumisella, suunnitelmallisuudella ja valmennuksella. Ei voida olettaa aseettoman, suunnittelemattoman ja kokemattoman liikkeen onnistuvan tavoitteissaan kovinkaan hyvin.

Aseellisilla ryhmillä on usein takanaan huomattavasti paremmat taloudelliset voimavarat kuin väkivallattomilla liikkeillä. Väkivallattoman toiminnan metodi on kuitenkin erittäin tehokas, kun sillä on käytössään edes jonkin verran resursseja.

Vaikka väkivallan käyttämistä voisi monessa tapauksessa pitää oikeutettunakin, ei se kuitenkaan tarkoita, että väkivallan käyttäminen olisi siitäkään huolimatta paras vaihtoehto.

Jos joku herjaa sinua, sinulla on moraalinen oikeus ja oikeudellinen perusta haastaa hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Se on kuitenkin harvoin kovin hyvä idea: maineesi saattaa kärsiä entistä enemmän ja asiasta koitua taloudellisia kustannuksia. Sama toimii väkivallan kohdalla: vaikka oikeutettuakin, väkivallan käyttäminen voi koitua haitalliseksi, kun vastapuoli iskee vastaan. Niin väkivallan kierre valmis.