Ovatko merirajojen militarisointi ja ihmisoikeudet yhteensovitettavissa?

Euroopan Unionin eteläraja Välimerellä on yksi maailman vaarallisimmista rajoista. Viime vuosina merirajasta etenkin Apenniinien niemimaan kohdalla on tullut todellinen joukkohauta venepakolaisille. Onnettomuksia tapahtuu tämän tästä. Usein kuolonuhreja vaativat veneonnettomuudet tapahtuvat lähellä Italian rannikkokaupunkeja, joista pelastusoperaatioiden järjestäminen olisi hyvinkin mahdollista.

Asian laita on häpeällinen eurooppalaisille instituutioille, sillä kuolonuhrit voitaisiin välttää kunnollisella puuttumisella. Mitään pelastusstrategiaa ei EU:lla kuitenkaan ole olemassa. Laillisuusperiaate ja ihmisoikeuksien turvaaminen eivät näytä EU:ssa olevan läheskään yhtä tärkeitä kuin unionin ulkorajojen  militarisoitu turvallisuus.  Vime aikojen suuronnettomuudet Välimerellä tahraavat modernin Euroopan mainetta aikakirjoissa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on osoittaa, että ihmisoikeuksien polkemista ei voi perustella Euroopan merirajojen ”turvallisuudella”.



Erikoisia ja kurjia murhenäytelmiä

Kaikkien viime vuosina Välimerellä tapahtuneiden onnettomuuksien luettelemiseen ei Antimilitaristissa ole yksinkertaisesti tilaa. Nostamme tässä esiin kaksi tärkeintä esimerkkiä, jotka on valittu lähinnä niiden saaman laajan julkisuuden ja siitä seuranneen metelin vuoksi. Toivottavasti näiden kahden tapauksen käsittelemisen myötä jonkinlainen oikeudenmukaisuus toteutuu ja velvollisuudentunto nostaa päätään, jotta viime vuosien epäoikeudenmukaisuuksista opittaisiin.

Esimerkkeinä käytämme ”kuoleman veneen” tapausta vuoden 2011 maaliskuulta, ja Lampedusan onnettomuutta vuoden 2013 lokakuulta. Nämä kaksi tragediaa osoittavat, kuinka Euroopassa siirtolaisten ihmisoikeuksien suojelemisessa on kosolti toivomisen varaa.

”Kuoleman veneen” tapauksessa 72 siirtolaista joutui hengenvaaraan Tripolista 24. maaliskuuta 2011 lähteneessä täpötäydessä aluksessa. Vene ajelehti Välimerellä kahden viikon ajan kyydissäolijoiden kärsiessä erittäin vakavasta ruoan ja juoman puutteesta. Matka päättyi kaikkien paitsi yhdeksän siirtolaisen kuolemaan. Lähes kaikki uhrit menehtyivät aluksen ajelehtiessa merellä kohtaamatta yhtään auttajaa. Kun vene vihdoin rantautui aaltojen mukana Ziltanin rannalle Tripolin länsipuolelle, vain 11 matkustajaa oli enää elossa. Kaksi heistä menehtyi pian tämän jälkeen. Surullista kyllä, ”onnettomuus” pääsi tapahtumaan, vaikka samanaikaisesti Välimerellä oli käynnissä NATO:n laaja sotilasoperaatio Libyan diktaattori Gaddafin hallinnon kukistamiseksi ja sotalaivoja partioi tuolloin alueella runsaasti.

Toinen esimerkkitapaus on Lampedusan onnettomuus, mikä tapahtui 3. lokakuuta 2013. Tiedostusvälineiden mukaan tuona päivänä Lampedusan rannikon edustalla vain muutaman sadan metrin päässä rannasta kaatui siirtolaisia täynnä ollut vene.  Monet pitivät onnettomuuden tapahtumista niinkin lähellä Italian rannikkoa Italian viranomaisten surkeana epäonnistumisena, jonka muu Eurooppa hiljaisesti hyväksyi.

Järjestelmään, jossa teoistaan joutuu vastuuseen

Nämä tragediat ovat saaneet kosolti kansainvälistä huomiota paljastaen suunnattomia laiminlyöntejä NATO:n ja joidenkin EU:n jäsenmaiden taholta. Erityisesti ”kuoleman veneen” tapauksessa kukaan ei vieläkään ole ottanut tapahtuneesta vastuuta. On tiedossa, että veneen oli jo kriisin alussa huomannut väitteiden mukaan NATO:n sotilashelikopteri sekä useat eri maiden lippujen alla seilaavat siviilimerialukset k sekä NATO:n sota-alukset. Ajelehtivasta veneestä lähetetyt hätäviestit rekisteröitiin Rooman meripelastuskoordinaatiokeskuksessa, josta ne välitettiin alueella oleville aluksille sekä NATO:n Napolin tukikohtaan. Kukaan kuitenkaan ei tehnyt mitään pelastaakseen merellä ajelehtivat siirtolaiset.

Kansainvälisesti on olemassa suhteellisen hyvä lakijärjestelmä siirtolaisten ihmisoikeuksien suojelemiseksi merellä. Edellä selostetut onnettomuudet tapahtuivat osaksi järjestelmässä olevien puutteiden vuoksi. Kansainvälisten merisopimusten yhdessä kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön kanssa on tarkoitus taata siirtolaisten ihmisoikeuksien toteutuminen. Koska järjestelmässä on ilmiselvästi aukkoja, tulisi sitä vahvistaa ihmisoikeuksien näkökulmasta. Uudistustarpeen ytimessä on vastuuvelvollisten määritteleminen laissa ja kansainvälisten oraganisaatioiden ja yhteenliittymien, kuten NATO:n, saaminen vastaamaan teoistaan.

Ihmisten turvallisuus etusijalle

EU:n tasolla on olemassa välitön tarve tarkastella Unionin rajavalvontakäytäntöjä siten, että niissä otetaan paremmin huomioon siirtolaisten ihmisoikeudet eikä pelkästään keskitytä militaristiseen näkökulmaan merirajojen turvaamisesta. EU:n jäsenmaista Välimeren rannikkovaltiot ovat suhteettomasti joutuneet kantamaan vastuuta kasvaneesta siirtolaisjoukosta. EU:n tulee käsitellä siirtolaiskysymystä Unionin yhteisenä ongelmana, jolloin ratkaisunkin on oltava yhteinen. Joitakin askelia tähän suuntaan on jo otettu, mikä on merkillepantavaa. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että vastuukysymyksiin on myös saatava ratkaisu, jotta ”kuoleman veneen” ja Lampedusan tragedioissa nähdyiltä suunnattomilta virheiltä vältyttäisiin tulevaisuudessa.

Kun puhumme turvallisuudesta, on hyvä muistaa että rakennamme turvallisemman ja paremman maailman keskitymmällä ihmisyksilöiden turvallisuuden takaamiseen rajojen turvallisuuden ja militarisoimisen sijaan. Olivat nämä yksilöt määritelmällisesti sitten siirtolaisia tai joitakin muita ihmisiä.

Daniel R. Mekonnen
Käännös: Jussi Hermaja
Kuvat: Wikimedia CC BY 2.0